Necessarie Observations

Haluat opettaa kitarasäestyksen alkeita, mutta on Herran vuosi 1596 ja sointutaulukoiden tai yleensäkin modernin teorian keksimiseen on vielä satoja vuosia. Mitä siis voit tehdä? No tietysti keksit avuksi oman metodin, esimerkiksi sointukellon tai kvarttiympyrän. Seuraavassa käyn lävitse erään espanjalaisen renessanssiajan muusikon tätä varsin nerokasta tapaa käsittää sointujen muodostamista kitaralla, aikana ennen modernia teoriaa tai Hal Leonardin Kitarakoulujen helppolukuisia sointutaulukoita. Kuitenkin ennen varsinaista tekstiä muutamia rajauksia on vedettävä: seuraavassa esittämäni ajatukset ovat yhdestä teoksesta eivätkä sinänsä kuvaa 1500-luvun soitonopetusta tyhjentävästi. Lisäksi on huomioitava se, että modernin musiikinteorian asettaminen menneisyyden säveltäjien ajatteluun on anakronismia pahimmillaan. Jos jokin näyttää omasta mielestämme selkeältä kolmisoinnulta tai tietyltä sointuprogressiolta, se ei kuitenkaan tarkoita, että 1500-luvun säveltäjä olisi käsitteelli...

Mikä yhdistää nykypäivän klassista kitaristia ja myöhäisantiikin kristillisiä munkkeja (ainakin jos kirjoitettuihin lähteisiin on uskominen)? Mahdottomalta tuntuva vaatimus täydellisestä mielenhallinnasta ja jatkuvasta paremmin tekemisestä. Nykyään tietysti moinen pätee useaan suuntaan. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin siihen, mistä jotain tiedän, eli muusikon tuntoihin siitä, kun mikään ei riitä. Kukaan muusikko ei soita virheetöntä  allemandea  pelkällä lahjakkuudella. Joskus takavuosina tuntui, että klassisen kitaran ammattiopiskelu ja alaan liittyvä esiintyminen ovat ikuista harjoittelua ja suorittamista. Valmistuttuaan ei voi enää piiloutua opiskelijuuden taakse, joten rima ei suinkaan laskeudu alemmas elämän edetessä. Tavoite, siis kulloisenkin kappaleen mestarillis-tekninen haltuunotto, on hienosti horisontissa. Asiassa on tosin muuan ongelma. Horisontin määritelmään liittyy se, että mokoma etenee sitä mukaa kun sitä lähestyy. Tyytymättömyyden rantaviiva laaje...

Kirjoitan seuraavassa luovuudesta ja klassisesta musiikista, nimenomaan klassisen kitaratradition kautta. Kyseessä on napakka blogiteksti, joten pyrkimys ei ole analyyttiseen puolueettomuuteen vaan pikemminkin villiin pohdintaan. Kysymys luovuudesta on laaja eikä sitä tämän mittaisessa pohdinnassa voi mitenkään tyhjentävästi valottaa. Ehkä pimeässä huoneessa loistavan taskulampun kapean keilan tai ehkä vain muutaman välähdyksen verran? Väitän kuitenkin, että tässä kirjoituksessa oleva valokeila on hyvin mielenkiintoinen ja keskustelemisen arvoinen! Tietysti kärjistän, mutta terävä kärkikin on aina kiinni jossain tukevammassa. Siitäpä syystä kirjoittajan itsensäkin tunnistamat laajat yleistykset ja muutamat suoristukset jääköön tekstiin. Klassinen musiikki saattaa käsitteenä ja instituutiona tuntua hieman järkälemäiseltä ja liikahtamattomalta. Se näkee itsensä ajattomana (korostettakoon tähän väliin, miten musiikkihistorioitsija Richard Taruskin, ehkä kulmiaan kohotellen, huomaut...