"Mitä säikeitä hänelle tarjoatkin, hän niitä punoo." Muutama sana tunne- ja tietoisuustaidoista
Mikä yhdistää nykypäivän klassista kitaristia ja myöhäisantiikin kristillisiä munkkeja (ainakin jos kirjoitettuihin lähteisiin on uskominen)? Mahdottomalta tuntuva vaatimus täydellisestä mielenhallinnasta ja jatkuvasta paremmin tekemisestä. Nykyään tietysti moinen pätee useaan suuntaan. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin siihen, mistä jotain tiedän, eli muusikon tuntoihin siitä, kun mikään ei riitä.
Kukaan muusikko ei soita virheetöntä allemandea pelkällä lahjakkuudella. Joskus takavuosina tuntui, että klassisen kitaran ammattiopiskelu ja alaan liittyvä esiintyminen ovat ikuista harjoittelua ja suorittamista. Valmistuttuaan ei voi enää piiloutua opiskelijuuden taakse, joten rima ei suinkaan laskeudu alemmas elämän edetessä. Tavoite, siis kulloisenkin kappaleen mestarillis-tekninen haltuunotto, on hienosti horisontissa. Asiassa on tosin muuan ongelma. Horisontin määritelmään liittyy se, että mokoma etenee sitä mukaa kun sitä lähestyy. Tyytymättömyyden rantaviiva laajenee tiedon ja taidon meren kasvaessa. Se rantaviiva ei lopulta ole kovin lyhyt. Tyypillinen harjoittelupäivä saattoikin olla seuraavanlainen: tunti asteikkoja; venyttely; tunti tekniikkaa; venyttely ja välipala; ohjelmistoharjoittelua; venyttely ja ruokailu; yhteissoittoharjoittelua; pieni tauko; sivuinstrumentin harjoittelua; ja lisää treeniä; johonkin väliin mielikuvatreenejä. Joskus kello meni ympäri. Ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Tie kävi treenikoppiin heti, kun oli mahdollisuus. Moinen toiminta tai sen puute heijastuu suoraan mahdollisuuksiin alan työelämässä (ja on kääntäen verrannollinen sosiaalisten suhteiden ylläpitoon), joten kannustin tällaiseen elämäntapaan on vahva. Klassisen musiikin traditio oikeinsoiton vaatimuksineen on melkoinen monoliitti, valtamerilaiva, jota yksittäiset lankultahyppääjät tuskin horjuttavat. Nuotit on osattava, ja tästä olenkin kirjoittanut aikaisemmin.
Moniko tällaista maailmaa oikeasti kaipaa? Ulkopuolinen tietysti näkee kuoren, täydellisyyttä hipovan esiintymisen, klassisen musiikin tradition mukaisen virheenvälttämissuorituksen konserttitilanteessa. Mutta ei se ole lahjakkuutta, se on ankaraa harjoittelua. Eipä siinä, työ on hoidettava kunnialla. Jos ei niinsanotusti kestä merivettä, on syytä jäädä maihin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että aikuisen ihmisen hektinen elämä on moneen muuhunkin suuntaan usein kovin suorituskeskeistä. Suositut elämävalmentajat ja -mentorit korostavat videoillaan, miten ei riitä. "One more rep!", "You ought to do more!", kuten muuan elokuvissa menestynyt entinen kuvernööri ja kehonrakentaja hurraavalle yleisölleen painottaa. Sosiaalisen median photoshopatut unelmakuvastot hämärtävät helposti käsityksen siitä, millainen tavallinen elämä oikeasti on. Erilaisia tapoja diilata jatkuvaa painetta ja täydellisyyden tavoittelua on tietysti monenlaisia, mutta harvalle jatkuva enemmän tekeminen oikeasti sopii. Vaikka tyytyväisyys tappaakin kehityksen, kuten sanotaan, on se lopulta varsin mukava olotila elämässä. Jälkiviisaus on tietysti aina paras viisaus, mutta jos aikakoneen omaisin, itse opettaisin nuorelle parikymppiselle minälleni tunne- ja tietoisuustaitoja, ymmärrystä hiljentää ja hiljentyä. Loputon joustaminen ei ole vahvuus tai positiivinen taito, vaan heikkous, joka kampittaa ennemmin tai viimeistään myöhemmin. Tämän ymmärtämisessä ei tietystikään ole mitään innovatiivista tai uutta. Viisaus ja vanheneminen on iäinen teema, josta on kirjoitettu tuhansia vuosia.
Joskus kuulee sanottavan, että vastaavien taitojen, mindfulnessin tai muun trendikkään tekniikan, arvostaminen ja niiden opettelu on jotain uutta tai vain viime aikojen "juttu", mukava tuulahdus kiireisen arjen riivaamassa yhteiskunnassamme. Kuitenkin vastaavia teemoja on pohdittu niin kauan kuin Homo-suvun sapiens-lajilla kognitiivista kompetenssia tähän on ollut. Israelilaisen historioitsija Yuval Noah Hararin mukaan tämä voi tarkoittaa aikaa jopa 70 000 vuotta sitten. Kirjoitettuja lähteitä ei tietystikään mainitulta ajalta ole, mutta vähän lähempää kyllä. Otetaan esimerkki varhaisesta kristillisyydestä: "Hengellinen isä kertoi Paholaisen olevan köydentekijä (ὁ σχοινοπλόκος): 'Mitä säikeitä hänelle tarjoatkin, hän niitä punoo.' Hän sanoi tämän tarkoittavan ajatuksia." (Vapaasti kääntäen, n. 400-luvun Egyptistä, Apophthegmata Patrum. Ks. kuva yllä.)
Sekulaarille nykyihmiselle varhaiskristillisten erämaamunkkien suuhun asetetut puheet persoonallisesta pahasta lienevät merkityksettömiä eikä hyveiden ja paheiden erottelukaan taida muodissa olla. Puheet demoneista olivat aikalaisten tapoja käsitteellistää negatiivisiksi koettuja asioita. Erityisesti ajatusten ja tunteiden uskottiin olevan pimeiden voimien kohteena tai välineinä, ja yksi munkkien keino torjua uhkia oli pyrkimys täydelliseen mielenkontrolliin. Tähän väliin täytyy todeta, että myös tällaisessa projektissa voi alkaa suorittamaan liikaa: myöhäisantiikin patristinen kirjallisuus on täynnä varoituksia omilla voimillaan liikaa suoriutuvista ja lopulta omaan erinomaisuuteensa ja ylpeyteensä kaatuvista munkeista. Vaikka puhe pimeistä voimista ja omista tunteista voi tuntua 2000-luvun suomalaiselle alkuun kovin vieraalta, kuitenkin hedelmättömiä säikeitä voi punoa mielessään modernikin ihminen. Niistä rakentunutta köyttä on vaikea katkaista, kuten jokainen suorittamiseen väsynyt tietää. Ja punoa voi hyvääkin. Nykypäivänä puhuttaisiin esimerkiksi tietoisesta läsnäolosta ja tietoisuus- ja tunnetaidoista, hiljentymisestä ja hiljentämisestä. Suosittuja ovat erilaiset mielen- ja stressinhallintaan liittyvät filosofiat ja kiireisestä arjesta hiljaisuusretriitteihin vetäytyminen. Rohkeat uhmaavat tätä yksilökeskeistä aikaa ja sen erityisyydenhalua menestysulottuvuuden suhteen.
Moderni ihminen ei kuitenkaan ole ensimmäisenä pohtimassa moisia. Vaikka nykypäivän suorittajan otsahiki on todellinen, on se myös ihmisenä olemisen metafora. Horisontintavoittelijan elämä on aina ollut arvokkaaksi uskotun jäljittelyä, mutta ei koskaan sen saavuttamista. Se on ikuinen pyrkimys tavoitella mielentilaa, jonka uskotaan tuovan arvokkuuden ja riittävyyden. Tällaisia köysiä on ihminen punonut aina. Mutta toisaalta ihminen on myös aina toisinaan ymmärtänyt luovuttaa ja myös neuvoa tällaisessa muitakin. Hektisyyden alle helposti musertuva nykyihminen voikin löytää hedelmällisiä esimerkkejä menneestä!
Kukaan muusikko ei soita virheetöntä allemandea pelkällä lahjakkuudella. Joskus takavuosina tuntui, että klassisen kitaran ammattiopiskelu ja alaan liittyvä esiintyminen ovat ikuista harjoittelua ja suorittamista. Valmistuttuaan ei voi enää piiloutua opiskelijuuden taakse, joten rima ei suinkaan laskeudu alemmas elämän edetessä. Tavoite, siis kulloisenkin kappaleen mestarillis-tekninen haltuunotto, on hienosti horisontissa. Asiassa on tosin muuan ongelma. Horisontin määritelmään liittyy se, että mokoma etenee sitä mukaa kun sitä lähestyy. Tyytymättömyyden rantaviiva laajenee tiedon ja taidon meren kasvaessa. Se rantaviiva ei lopulta ole kovin lyhyt. Tyypillinen harjoittelupäivä saattoikin olla seuraavanlainen: tunti asteikkoja; venyttely; tunti tekniikkaa; venyttely ja välipala; ohjelmistoharjoittelua; venyttely ja ruokailu; yhteissoittoharjoittelua; pieni tauko; sivuinstrumentin harjoittelua; ja lisää treeniä; johonkin väliin mielikuvatreenejä. Joskus kello meni ympäri. Ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Tie kävi treenikoppiin heti, kun oli mahdollisuus. Moinen toiminta tai sen puute heijastuu suoraan mahdollisuuksiin alan työelämässä (ja on kääntäen verrannollinen sosiaalisten suhteiden ylläpitoon), joten kannustin tällaiseen elämäntapaan on vahva. Klassisen musiikin traditio oikeinsoiton vaatimuksineen on melkoinen monoliitti, valtamerilaiva, jota yksittäiset lankultahyppääjät tuskin horjuttavat. Nuotit on osattava, ja tästä olenkin kirjoittanut aikaisemmin.
Moniko tällaista maailmaa oikeasti kaipaa? Ulkopuolinen tietysti näkee kuoren, täydellisyyttä hipovan esiintymisen, klassisen musiikin tradition mukaisen virheenvälttämissuorituksen konserttitilanteessa. Mutta ei se ole lahjakkuutta, se on ankaraa harjoittelua. Eipä siinä, työ on hoidettava kunnialla. Jos ei niinsanotusti kestä merivettä, on syytä jäädä maihin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että aikuisen ihmisen hektinen elämä on moneen muuhunkin suuntaan usein kovin suorituskeskeistä. Suositut elämävalmentajat ja -mentorit korostavat videoillaan, miten ei riitä. "One more rep!", "You ought to do more!", kuten muuan elokuvissa menestynyt entinen kuvernööri ja kehonrakentaja hurraavalle yleisölleen painottaa. Sosiaalisen median photoshopatut unelmakuvastot hämärtävät helposti käsityksen siitä, millainen tavallinen elämä oikeasti on. Erilaisia tapoja diilata jatkuvaa painetta ja täydellisyyden tavoittelua on tietysti monenlaisia, mutta harvalle jatkuva enemmän tekeminen oikeasti sopii. Vaikka tyytyväisyys tappaakin kehityksen, kuten sanotaan, on se lopulta varsin mukava olotila elämässä. Jälkiviisaus on tietysti aina paras viisaus, mutta jos aikakoneen omaisin, itse opettaisin nuorelle parikymppiselle minälleni tunne- ja tietoisuustaitoja, ymmärrystä hiljentää ja hiljentyä. Loputon joustaminen ei ole vahvuus tai positiivinen taito, vaan heikkous, joka kampittaa ennemmin tai viimeistään myöhemmin. Tämän ymmärtämisessä ei tietystikään ole mitään innovatiivista tai uutta. Viisaus ja vanheneminen on iäinen teema, josta on kirjoitettu tuhansia vuosia.
 |
| Teoksessa Wortley, John: The Anonymous Sayings of the Desert Fathers, CUP, 2013. |
Joskus kuulee sanottavan, että vastaavien taitojen, mindfulnessin tai muun trendikkään tekniikan, arvostaminen ja niiden opettelu on jotain uutta tai vain viime aikojen "juttu", mukava tuulahdus kiireisen arjen riivaamassa yhteiskunnassamme. Kuitenkin vastaavia teemoja on pohdittu niin kauan kuin Homo-suvun sapiens-lajilla kognitiivista kompetenssia tähän on ollut. Israelilaisen historioitsija Yuval Noah Hararin mukaan tämä voi tarkoittaa aikaa jopa 70 000 vuotta sitten. Kirjoitettuja lähteitä ei tietystikään mainitulta ajalta ole, mutta vähän lähempää kyllä. Otetaan esimerkki varhaisesta kristillisyydestä: "Hengellinen isä kertoi Paholaisen olevan köydentekijä (ὁ σχοινοπλόκος): 'Mitä säikeitä hänelle tarjoatkin, hän niitä punoo.' Hän sanoi tämän tarkoittavan ajatuksia." (Vapaasti kääntäen, n. 400-luvun Egyptistä, Apophthegmata Patrum. Ks. kuva yllä.)
Sekulaarille nykyihmiselle varhaiskristillisten erämaamunkkien suuhun asetetut puheet persoonallisesta pahasta lienevät merkityksettömiä eikä hyveiden ja paheiden erottelukaan taida muodissa olla. Puheet demoneista olivat aikalaisten tapoja käsitteellistää negatiivisiksi koettuja asioita. Erityisesti ajatusten ja tunteiden uskottiin olevan pimeiden voimien kohteena tai välineinä, ja yksi munkkien keino torjua uhkia oli pyrkimys täydelliseen mielenkontrolliin. Tähän väliin täytyy todeta, että myös tällaisessa projektissa voi alkaa suorittamaan liikaa: myöhäisantiikin patristinen kirjallisuus on täynnä varoituksia omilla voimillaan liikaa suoriutuvista ja lopulta omaan erinomaisuuteensa ja ylpeyteensä kaatuvista munkeista. Vaikka puhe pimeistä voimista ja omista tunteista voi tuntua 2000-luvun suomalaiselle alkuun kovin vieraalta, kuitenkin hedelmättömiä säikeitä voi punoa mielessään modernikin ihminen. Niistä rakentunutta köyttä on vaikea katkaista, kuten jokainen suorittamiseen väsynyt tietää. Ja punoa voi hyvääkin. Nykypäivänä puhuttaisiin esimerkiksi tietoisesta läsnäolosta ja tietoisuus- ja tunnetaidoista, hiljentymisestä ja hiljentämisestä. Suosittuja ovat erilaiset mielen- ja stressinhallintaan liittyvät filosofiat ja kiireisestä arjesta hiljaisuusretriitteihin vetäytyminen. Rohkeat uhmaavat tätä yksilökeskeistä aikaa ja sen erityisyydenhalua menestysulottuvuuden suhteen.
Moderni ihminen ei kuitenkaan ole ensimmäisenä pohtimassa moisia. Vaikka nykypäivän suorittajan otsahiki on todellinen, on se myös ihmisenä olemisen metafora. Horisontintavoittelijan elämä on aina ollut arvokkaaksi uskotun jäljittelyä, mutta ei koskaan sen saavuttamista. Se on ikuinen pyrkimys tavoitella mielentilaa, jonka uskotaan tuovan arvokkuuden ja riittävyyden. Tällaisia köysiä on ihminen punonut aina. Mutta toisaalta ihminen on myös aina toisinaan ymmärtänyt luovuttaa ja myös neuvoa tällaisessa muitakin. Hektisyyden alle helposti musertuva nykyihminen voikin löytää hedelmällisiä esimerkkejä menneestä!
Kommentit
Lähetä kommentti