Omnes partes millies repete! Harjoittelusta, osa 1

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Lausahdus pätee alalla kuin alalla, mutta musiikin osalta voidaan erityisesti sanoa, että paremmin harjoittelu tekee vielä vähän paremman mestarin. On asioita, joissa vain pelkkä vuosien tekeminen ei automaattisesti vie huipputasolle – musiikki on yksi niistä. Oikeinharjoittelun teema on siksi tärkeä. Tässä artikkelissa kirjoitan harjoittelusta klassisen kitaristin näkökulmasta. Vaikka kirjoitus on tietyn instrumentin suunnasta, on se perusperiaatteiltaan laajemminkin sopiva. Tietysti voi olla, että juuri kitaristina tästä saa eniten irti. Lue ja tuomitse itse! Olen jakanut artikkelini kahteen osaan, joista tämä ensimmäinen käsittelee harjoittelun filosofista taustaa ja toinen konkreettisia harjoituksia. Tarkoitus ei ole kahlata umpia ja lampia ja kaikkia muita harjoitteluun liittyviä osa-alueita lävitse. Se ei olisi tässä formaatissa edes mahdollista. Tarkoitukseni on sen sijaan A) aluksi esitellä harjoittelun tärkeyden taustaa ja B) antaa eri harjoittelumetodeista eläviä esimerkkejä. Olen ammentanut ajatteluuni monista suunnista. Erityisesti kannustan kitaristeja, niin nailon- kuin teräskielisiäkin rämpytteleviä ja myös sähkökitaristeja, tutustumaan Ricardo Iznaolan ja Scott Tennantin tuotantoon (mm. Kitharologus. Path to Virtuosity; Pumping Nylon. Tarkat kirjallisuusviitteet esitän toisen osan lopussa). Jos vahingossa olen kopioinut kirjoitukseeni suoria lainauksia heidän teoksistaan, se johtuu vain siitä, että heidän ajatustensa parissa olen aikaa niin suunnattomasti viettänyt.

Harjoittelun perusfilosofia on hyvin yksinkertainen: harjoittele mahdollisimman hyvin. Harjoittelusta pienen kirjasen kirjoittanut Iznaola on todennut: "Jos harjoittelet virheitä, opit virheitä ja myös esität virheitä" (On Practicing, 15). Ahkeralla väärin harjoittelemisella on mahdollista päätyä epäpuhtaan ja vääränlaisen tekniikan mestariksi. Tämä mahdollisuus konkretisoituu siinä, että tietyt kappaleet, kuviot tai otteet tuntuvat kovin vaikeilta, joskus jopa mahdottomilta soittaa. Kuulostaako houkuttelevalta maalilta? Omasta mielestäni ei. Tätä samaa ajatusta Iznaola pyörittää myös toisin sanoin: "Ei ole taikaa tai mysteeriä: hyvä harjoittelu tuottaa hyviä tuloksia, huono harjoittelu tuottaa huonoja tuloksia" (ibid. 3). Eräs entinen kitaransoiton opettajani tiivisti saman filosofian seuraavaan lauseeseen: "Kappaleen osaa juuri niin hyvin, kuin sen on harjoitellut." Tämä ei ole mitään, anglismia käyttääkseni, rakettitiedettä, vaan hyvin yksinkertainen seikka, jota on pohdittu jo kauan. Ranskalainen luutisti Jean-Baptiste Besard (n. 1567–1625) kirjoitti asiasta 1600-luvun alussa:

  

Jean-Baptiste Besard, Thesaurus Harmonicus, Köln 1603.

Latinaa osaamattomille avaan hieman Besardin ajatuksia. Hän korostaa, että on syytä itse valita jokin sopiva sävelmä (cantus capax), ei muilta kopioiden vaan ottamalla harjoitteen, joka omalla kohdalla toimii parhaiten. Mitä tämä tarkoittaa? Jos esimerkiksi soittajan näppäily- tai pikkauskäsi toimii heikosti, on harjoitteeksi syytä valita tähän tasoon sopiva kappale, ei suinkaan suosikkikitarasankarin nopein soolo. Jos itse haluaisin opetella vaikkapa Francesco Tárregan kuuluisan Recuerdos de la Alhambran, en suinkaan alkaisi soittaa tätä viiden minuutin tremolohirviötä vain alusta loppuun metronomilla tempoa askel askeleelta nostaen. Sen sijaan jakaisin kappaleen vaatimukset osiin, joista yksi tärkeimmistä on näppäilykäden tremolo. Sen harjoittelun aloittaisin tyhjillä kielillä eri sormilla tremolokuviota aksentoiden. Jotta voisin rikkoa sormien vääränlaisen synkroniikan, treenaisin tremoloa myös päinvastaisessa sormijärjestyksessä. Otelautakäden osalta etsisin kappaleesta soinnut ja kuulostelisin niiden sointia ja harmoniaa samalla melodiaa laulaen tai hyräillen. Tremoloa harjoittelisin myös pelkällä yhdellä avoimella kielellä ns. intervallitekniikalla: hitaasti, tuplanopeudella, hitaasti, tuplanopeudella. Ja tähänkin välillä eri sormien aksentoinnit mukaan ottaen. Kuudestoistaosien tikutusrytmin voisin myös muuttaa tasaisesta takataka-soitosta pisteelliseksi ja loikkivaksi: taaaa-ka, taaaa-ka tai toisinpäin ta-kaaaa, ta-kaaaa. Lisäksi harjoittelisin mielikuvilla: miettisin ilman soitinta, miten sormeni näppäilisivät nämä samat liikkeet (kaikkia edellä mainittuja variaatioita hyödyntäen). Ja nämä ovat vain esimerkkinä! Ja vasta myöhemmässä vaiheessa lähtisin läpisoittamaan varsinaisia fraaseja molemmat kädet soittoon ja varsinaiseen tremolotekniikkaan yhdistäen. Ja aina välillä palaisin takaisin yksittäisiin kappaleen osa-alueisiin.

Harjoittelun osasiksi purkaminen vaatii siis aikaa ja mitä erilaisimpia toistoja! Besard komentaakin imperatiivimuodon kera (examina), että kappaletta tai sen osaa on syytä tutkia ja tarkastella pala kerrallaan hitaasti ja varmasti, vaikka sitten pitäisi toistaa pätkää jopa niinkin kauan kuin tuhat kertaa (omnes partes diligenter examina, ac tandiu [tamdiu] siste in una, eam que millies si opus sit repete). Ellet ole harvinainen ihmelapsi, en usko, että tässä kohdin on oikotietä täydellisen tekniikan onneen. Besardin ohjeistuksia noudatan itsekin ja mieluusti näen kaikkien muidenkin noudattavan, ainakin jos tekniikkaansa parantaa haluaa.

Oleellista ei ole soittaa mitä tahansa vain niin kauan kuin mahdollista. Harvalla on aikaa tällaiseen päättömyyteen. Mutta eihän Besard sitä tarkoitakaan. Tärkeää on tunnistaa omat tarpeensa ja toimia niiden mukaan, esimerkiksi edellä kuvatun tavoin kappaleen tekniset vaatimukset palasiksi purkamalla. Näitä palasia saakin sitten hinkata tuhannesti ja taas tuhannesti. Tästä on kyse oikein harjoittelemisessa. Ei kannata ihmetellä, jos nopeutta puuttuu tai jokin soolo ei suju. Tällöin soittaja todennäköisesti ei ole osannut purkaa kappaletta optimaalisesti harjoiteltaviksi osasiksi! Voin sanoa kokemuksesta, että kymmenen vuodenkaan ahkera treeni ei välttämättä vie tiettyä tasoa pidemmälle, jos harjoittelu ei ole optimaalista. Se mitä tapahtuu esitettäessä kappaletta – riippumatta onko esitys itselle omaksi iloksi sohvan nurkalla vai suurelle yleisölle keikkalavalla – on suora seuraus siitä, mitä tapahtuu treenikopissa. Harjoittelusta on tietoa mennyt ja nykyinen maailma täynnä. Ongelma ei ole se, etteikö soittaja voisi halutessaan saada tietoa sieltä ja täältä. Ongelma on se, että soittaja sisäistäisi ja ymmärtäisi kaikesta videotuubien ja foorumien You ought to play like this, not like that! -hutusta oleellisen ja että tätä kautta hän onnistuisi ohjaamaan omasta kehittymisestään tehokkaampaa, hedelmällisempää. Toivon, että omista näkemyksistäni on jotain hyötyä!

Periaatteet

Soittamisesta tulisi tehdä mahdollisimman helppoa itselle. Sama toisin sanoen: hyvällä tekniikalla vaikeasta saadaan helpompaa ja vielä vaikeammasta mahdollista soittaa. Väärin harjoittelemalla helppokin muuttuu vaikeaksi ja virheet kasvavat kiinteäksi osaksi tekniikkaa. Todella vaikeat pätkät ovat lopulta mahdottomia. Tempoissa tietty raja tulee vastaan, sellainen jota ei vain kykene ylittämään. Eikä kannata ajatella, että väkisin soittaa aina vähän liian vaikeaa ("Mä kehityn nopeammin kun vielä vähän hinkkaan tätä!"), jos sellainen treeni toteutuu väärällä tekniikalla. Joskus on syytä kokeilla äärirajoja, mutta kaiken treenin perustaksi sellaista ei kannata ottaa. Liian vaikea harjoite johtaa melkoisen suurella varmuudella väärin oppimiseen. Väärin opitun poisoppiminen vie enemmän aikaa ja energiaa kuin se, että alun perinkin opettelisi asian oikein. Yksinkertaista, mutta silti usein unohtuvaa.

On hyvä pitää taustalla rehellistä realismia. Jokainen on yksilö, ja toiset oppivat nopeammin kuin toiset. Voitko saada puun kasvamaan nopeammin repimällä sitä oksista? Voitko saada maalin kuivumaan nopeammin silkalla tahdonvoimalla? Huomaa myös, että vaikeudet voivat olla hyväkin asia. Ahkeralla ja tiedostavalla treenaamisella tiedostat kokonaisvaltaisemmin sormien, käsien ja koko kehon toiminnan. Tietotaitosi harjoittamastasi teknisestä osa-alueesta voi olla lopulta syvempi kuin soittajalla, joka soittaa saman alusta alkaenkin ilman ongelmia eikä koe tarvetta pohtia asiaa enempää. Olenpa ollut sellaisellakin kitaransoiton mestarikurssilla, jossa muuan menneiden vuosien ilmeinen ihmelapsi ei osannut auttaa oppilaan tietyssä soitto-ongelmassa. "Just play, sounds good!" Oma tulkintani on, että ilmeisesti näin tapahtui ja osa-alue ohitettiin, koska tämä mestari ei ollut itse koskaan kokenut suurempia vaikeuksia juuri siinä teknisessä asiassa. Ongelma siis katoaisi kunhan vain tarpeeksi läpisoittaisi kappaletta? Ehkä, mutta todennäköisesti ei. En paukuttele henkseleitäni tässä yhteydessä omalla pedagogisella osaamisellani. Pois sellainen! Pyrin sen sijaan korostamaan sitä, että hitaasti eteneminen voi olla jopa siunaus. Sama vielä toisin sanoen: voi olla hyväkin asia, että joudut harjoittelemaan jotain asiaa enemmän tai jopa hyvin paljon. Ymmärryksesi siitä ei lopulta ole kovinkaan pientä.

Kannattaa välttää myös turhaa vertailua. "Koska Yngwie Malmsteen soittaa x niin minunkin pitää soittaa x" tai "koska olen soittanut jo 3 vuotta, minun pitäisi osata jo y". Harjoittelun maalina tulee olla omat tekniset haasteet, ei muiden haasteet. Toisaalta mukana on aina tietynlainen vertailu ja ihmisten odotukset. Kuulijat odottavat aina tietynlaista esitystä, esiinnyt sitten kaverin syntymäpäivillä, ammattikorkeakoulun gaalaillassa tai lähikuppilassa ”Soita Paranoid!” -huutojen säestämänä. Mitä tahansa ei lavalle voi mennä rämpimään, mutta toisaalta mitä tahansa ei kannata harjoittelussa itseltään vaatia. Yksi avaintekijä menestykselliseen harjoitteluun on oppia ymmärtämään ja tasapainoittamaan näitä odotuksia – sekä omia että muiden. Askel kerrallaan.

Kolmen minuutin keskittymishäiriöisillä aivoilla varustettu nyky-yhteiskunta haluaa yleensä asioita tiivistettävän helposti muistettavaksi. En haluaisi kutistaa harjoittelun kaikkia ulottuvuuksia tällaisiin väkinäisiin näkökulmiin, mutta jos jollekulle apua on listatyyppisestä ajattelusta, niin seuraavat nyrkkisäännöt on syytä pitää mielessä:

1) Helppous. Älä ota liian vaikeita kappaleita tai harjoituksia. Jos harjoittelet tekniikkaa väärin, opit sen väärin.

2) Lyhyys. Älä harjoittele liian pitkiä juttuja kerralla. Silloin keskittyminen katoaa. Mielen tulee olla aina mukana soitossa. Jos pystyt keskittymään kerralla vain 25 min, pidä treenipätkä sen mittaisena ja tauko aina välissä. Jos pystyt keskittymään kerralla vain 5 min, toimi sen mukaisesti. Joku kykenee samaan intensiteettiin jopa tunnin kerrallaan.  Kuitenkaan älä vertaile itseäsi muihin.

3) Toistot. Älä ohita harjoitettavaa osa-aluetta liian nopeasti. Yksittäinen yhden, kahden tai kolmenkin näppäyksen vaikea kohta voi olla tärkeä osa harjoittelua pitkänkin aikaa. Muista määrät: tuhatkin kertaa, kuten Besard jo kauan sitten ohjeisti. Tai enemmänkin.

4) Pidä harjoitus harjoituksena. Älä läpisoita ennen kuin on tarve harjoitella varsinaista esitysmuotoa. Läpisoitto on esiintymisen harjoittelua ja vain yksi osa-alue kokonaisuudessa. Kukaan ei pysty olemaan huippujalkapalloilija vain otteluita pelaamalla. Kukaan ei opi tyhjästä sujuvaa latinaa pelkästään Ciceron kirjeitä tai Besardin Thesaurus Harmonicusta alusta loppuun lukemalla. Vastaavia vertauksia keksisi itse kukin vaikka kuinka. Ymmärrät pointtini.

5) Hitaus. Älä harjoittele liian nopeasti, vaikka Malmsteen, Steve Vai ja John Petrucci katsoisivatkin sinua tuimilla ja tuomitsevilla julistesilmillään huoneesi seinältä. Tempoa on syytä nostaa vasta, kun näppäys tai pikkaus on puhdas. Toisaalta voi olla hyvä korottaa rimaa välillä. Haasta itseäsi, mutta muista, että treenin puhtaus ei silti saa kadota. Jos opit tekniikkaa väärin, on poisoppiminen aina enemmän aikaa vievää kuin alun perin oikein opettelu.

Harjoittelun sisällöstä

On hyvä pyrkiä erottelemaan sitä mitä ja miten harjoittelee. Saatat tässä kohdin kysyä: "No, miten sitten? Jotain tiettyä osa-aluetta treenaten vai koko tekniikkaa (otelautakäsi, näppäilykäsi, asteikot yms.) läpikäyden esimerkiksi viikon aikana?" Tähän ei ole oikeaa vastausta. Riippuu tilanteesta ja elämän yleisistä aikatauluista. Keikan lähestyessä on syytä harjoitella tiettyjä asioita tehostetummin, muusikon bulkkikaudella eli hiljaisemmalla harjoituskaudella kaikkia teknisiä osa-alueita viikon, kahden tai vaikkapa kuukauden aikana läpikäyden. Itse näen tärkeänä, että tekniikka olisi tärkeä osa harjoittelua aina kun on mahdollista.

Realiteetti voi aikuisen elämässä olla työpäivän ja juniorien nukkumaanmenon jälkeen olla parikymmentä minuuttia omaa vapaata aikaa. Innostuneen musiikinopettajan puheet viikoittaisesta "koko tekniikan läpikäynnistä" olisivat tällaiselle oppilaalle täyttä utopiaa, tavallisesta elämästä vieraantunutta puhetta. Musiikin ammattilaiset ehkä ehtivätkin harjoitella tunnista toiseen, mutta tilanne ei ole moinen kovinkaan usein muiden alojen ammattilaisilla. Eivät kaikki ehdi. Joku saattaa ehtiä harjoittelemaan vain lauantaina tai sunnuntaina. Sitäkin paremmalla syyllä on siis tärkeää harjoitella tuo arkinen vartti tai viikonlopun parituntinen oikein. Kiinalainen pianisti Lang Lang on muistuttanut, että harjoitteluaika kannattaa ajatella kuin arvokkaana kauppatavarana. Käytä se oikein, sillä et saa sitä koskaan takaisin. Et lahjoittaisi torikaupoilla jotain oikeasti arvokasta pois tuosta vain. Sen sijaan tinkisit v*ttumaisesti ja tiukasti loppuun asti pyrkien saamaan itsellesi mahdollisimman suuren hyödyn.

Otetaan yksi esimerkkiskenaario, jossa soittajalla on päivittäin muutama ylimääräinen tunti käytettävissä harjoitteluun. Tällaisessa tilanteessa päivittäinen treeni kannattaa jakaa esimerkiksi kolmeen sessioon: A) tekniikka, B) etydit eli lyhyet/tekniset harjoituskappaleet ja C) varsinainen repertuaari. Tässä jokaisen session pituus on maksimissaan 60 min. On syytä ottaa kahvin tai syöpää tutkitusti aiheuttavan tupakan mittainen tauko väleihin. Oleellista on pitää ajatus koko ajan mukana. Tiedän, että jotkut muusikot pitävät tapanaan katsella esimerkiksi televisiota soitintaan samalla räpläten. Motorinen muisti kehittyy toki näinkin, mutta itse olen kokenut, että opin parhaiten aina kun ajatukseni on täysin tekemisessä mukana. Jos 60 minuuttia on keskittymisen kannalta liian pitkä session pituus, lyhennä kestoa. Legendaarisen klasarikitaristi Andrés Segovian sanottiin harjoitelleen 25 minuutin pätkissä. Jos 25 minuuttia on liian pitkä session pituus, lyhennä se 10 minuuttiin ja pidä keppijumppatauko välissä. Oleellista on pitää mieli aina mukana! Mitä mielen käsitteeseen tulee, mielikuvatreeni itsessään on oma asiansa ja palaan siihen kirjoitukseni toisessa osassa. Mutta varsinaisessa soittamisessakin on tärkeää pitää ajattelu virkeänä. Harvalla tosin on tuntikausia päivittäistä treeniaikaa, joten edellinen pohdinta ei monia kosketa. Kiireisemmässä ja realistisemmassa arjessa treenijako voisikin olla esimerkiksi kahteen osioon: A) tekniikkaa 30 min ja B) kappaleiden sisältämiä vaikeita kohtia toiset 30 min. Läpisoittoa harjoiteltaisiin vasta sitten, kun kappale on sillä tasolla että moinen on mielekästä. Muista myös jättää itsesi "nälkäiseksi".

Mielestäni oleellista on pyörittää harjoittelukarusellia siten, että tietyn jakson aikana, olkoonkin se yllä mainittu "viikko, kaksi viikkoa tai kuukausi", on harjoittelussaan käynyt lävitse kaikki oleelliset osa-alueet. Toisaalta elämäntilanne voi olla sellainenkin, että tällaiseen ei vain ehdi. Tätä pohdinkin yllä. Silloin on pakko laskea rimaa ja sekin on ihan oikein. Ei kaikkien tarvitse tähdätä studioon ja esiintymislavoille tai soittaa Malmsteenin Far Beyond the Sunia ja Frank Martinin Quatre Pieces Brevesiä ulkoa. Itse pitäisin viikoittaisissa lauantaitreeneissä silti mukana tekniikan, vähintäänkin puolittaisena ajankäytöllisesti. Mutta jos haluaa vain pitää hauskaa kitaran kanssa sen enempää tekniikkaa miettimättä, on sekin ihan oikein. Itselleenhän ja oman hyvinvointinsa vuoksi sitä lopulta musisoi, ainakin toivottavasti.

Kuinka paljon on syytä harjoitella tekniikkaa suhteessa kappaleisiin? Erään kitaristin tarina

Itse ajattelen harjoittelua siltä kannalta, että ns. tähdätään johonkin maaliin. Nämä maalit ovat tietysti joidenkin musiikkikappaleiden osaamisia, mutta ennen kaikkea ne ovat myös esiintymisiä. Tärkeää on mielestäni pitää tekniikan parantamista suuressa osassa koko harjoittelua. Repertuaarin hinkkaaminen, kappaleiden soittaminen, on vain osa hedelmällistä treeniä. Suhdeluvut jokainen miettiköön itse tarkemmin, mutta kiireisessä aikuisen arjessa tilanne voisi olla vaikka sellainen, että puolet harjoittelusta on tekniikkaa, puolet kappaleita. Tilanne pysyköön tällä tasolla, kunnes tuleva maali lähestyy. Keikan tullessa lähemmäs yhä suurempi osa treeniajasta keskittyy kappaleeseen tai kappaleen erityisesti vaatimaan tekniikkaan varsinaisen yleisen tekniikkatreenin pienentyessä. Graafisessa mielessä tilanne voisi olla jotain tällaista:

  

Toisaalta soittajamme saattaa olla tilanteessa, jossa ns. keikkaputki on päällä aavistuksen useammin, esimerkiksi esiintymisiä olisi pitkän ajan kuluessa joka viikonloppu. Tällöin treeniä ei voi "huipentaa" tiettyyn pisteeseen. Oleellista omasta mielestäni on tässäkin silti pitää tekniikkaa – siis asteikkoja, otelautakäden spider-harjoituksia, tremolotreenejä, ojentajien harjoitteita, you name it! – mukana, vaikka iso osa keskittymisestä olisikin itse kappaleissa:
  

Tarkkoja harjoittelutaulukoita en halua antaa, sillä mielestäni se osoittaisi vain ammattitaidon puutetta omalta osaltani. Valmentajat ja henkilökohtaiset soitto-opettajat ovat asia erikseen. Jokainen oppilas on yksilö ja soittajien tilanteet ovat niin erilaisia. Toisella päivätyö ja pienet lapset – kuten edellä esitin – vievät täysin oikeutetusti leijonanosan päivästä, toisella työkalenteri on tyhjempi, kolmas taas keikkailee ammatikseen vielä tiheämmin kuin kaaviossa yllä esitin. Treenin määrään ei ole olemassa kivitauluihin hakattuja sääntöjä. Pikemminkin on tärkeää osata tunnistaa oma tilanteensa ja pohtia harjoittelua sitä kautta. Ja on sellaisiakin soittajia, jotka haluavat vain soittaa ilman sen kummempaa painetta kehittymisestä tai tulevista esiintymisistä. Sekin on täysin hyväksyttävä tapa ajatella musisointia! Oikeat harjoitusmäärät voivat olla tai voivat olla olematta avuksi. Tärkeintä on tunnistaa omat tarpeensa ja sitä kautta pohtia, mitä oikeasti haluaa harjoittelultaan.

Pitkäjänteisyys on hyve. Ei kannata ahnehtia kaikkea heti, vaan kannattaa rakentaa tekniikkaa pala palalta. Nälkäiseksi jättämisestä jotain kirjoitinkin. Viulutaiteilija Lajos Garam on kirjoittanut: "Viulunsoittaja voi syyllistyä vain yhteen kuolemansyntiin, nimittäin kärsimättömyyteen" (Viulunsoiton peruskysymyksiä, 3). Periaatteesta olen samaa mieltä, kuolemansynneistä en täysin. Katolisen kirkon kuulu kuolemansyntilista on peräisin egyptiläisiltä erämaa-askeeteilta, joista Evagrios Pontoslaisen (n. 345–399) kahdeksan synnin lista on varhaisimpia. Lista kulkeutui sittemmin erään Johannes Cassianuksen mukana latinankieliseen länteen. Kärsimättömyys ei kuulu tähän listaan! Ehkä lähimpänä treenimielessä Evagrioksen synneistä olisi akēdia (kr. ἀκηδία), kyllästyminen, tai jos katolista listaa halutaan käyttää, niin laiskuus (tristitia tai acedia). Jossain suomennoksissa akedia-termi on käännetty "välinpitämättömyydeksi", mutta omasta mielestäni kyllästyminen kuvaa tätä syntiä paremmin. Askeetti Evagrioksen akedia oli suurimpana uhkana auringon ollessa korkeimmillaan, silloin kun illan ruokailuhetkeen oli vielä aikaa ja askeetin piti mietiskellä vielä tuntikausia päiväaikainen paastonsa pitäen. Kyllästyminen oli uhkana, aivan kuin modernilla kitaristillakin. "Miksi ihmeessä minä teen tätä?!" Modernin soittajan kilvoittelu lieneekin yksinäisen keljan sijaan kitaran kaulalla, asteikoissa ja loputtomissa näppäilyharjoitteissa. Loputonta harjoittelu lieneekin, kun käy kaikki osa-alueet, omnes partes, tarkasti lävitse ja toistaa harjoituksia tuhatkin kertaa, millies repete, kuten Besard harjoittelemisesta ohjeisti. Yhtä kaikki, molemmilla, sekä varhaiskristillisellä erakkomunkilla että modernilla kitaristilla, täytyy olla ajatus sataprosenttisesti tekemisessä mukana, jos parempaan tekemiseen pyrkii.

Vaikka soittaisikin vain omaksi ilokseen ja haluaisi soittaa vain kappaleita oman sohvan nurkalla, rinnalla kannattaa pitää jotain tekniikkaharjoitusta: joko metodinomaisesti joka osa-aluetta käsittelevää rutiinia tai sitten kulloiseenkin kappaleeseen liittyvää erityistä harjoitusta.

Lopuksi

Tässä kirjoituksessa olen pohtinut harjoittelun filosofisempaa taustaa. Aiheen käsittely ei ole tyhjentävä vaan pikemminkin ruokahalua herättävä. Muutama kysymys on varmasti tässä vaiheessa jäänyt roikkumaan ilmaan. Kuten ehkä esimerkiksi:

Mistä oikeasti tietää, mitä osa-aluetta on syytä treenata? Mistä tiedän soitanko väärin? Tämä pätkä ei suju, mutta mistä tiedän, missä ongelmani tarkalleen on? Miten tekniikkaa tarkalleen ottaen on syytä treenata? Mitä harjoitteita tehdä? Mitä kirjoja lukea? Mitä kappaleita soittaa? Onko harjoitteluun jotain erityisiä knoppivinkkejä? Miten harjoitella asteikkoja? Miten nostaa tempoja – kenties metronomilla kerta kerralta suuremmaksi? Onko muita keinoja? Pitääkö vain toistaa pätkää niinkin kauan kuin tuhat kertaa, kuten Besard ehdottaa?

Kokeneen kitaristin tai soitonopettajan näkemys tässä on tietysti suureksi avuksi. Yksin ei ole pakko pärjätä. Tarkkoja vastauksia on mahdollista antaa! Kirjoitukseni toisessa osassa pohdinkin näitä spesifimpiä kysymyksiä, ja ehkä joihinkin yllä mainituista kysymyksistä löydetään vastauksia. Paremmin harjoittelemalla oppii enemmän ja nopeammin, soittaa paremmin ja lopulta huomaa yleensäkin keskittyvänsä fokusoituneemmin musiikkiin. Näin ainakin itse olen huomannut.

Treeni-iloa!

(Edit. 18.04.19 kirjoitusvirheiden korjauksia ja täsmennyksien lisäyksiä.)