Mustetahroja paperilla. Klassisen kitaran traditiosta ja luovuudesta
Kirjoitan seuraavassa luovuudesta ja klassisesta musiikista, nimenomaan klassisen kitaratradition kautta. Kyseessä on napakka blogiteksti, joten pyrkimys ei ole analyyttiseen puolueettomuuteen vaan pikemminkin villiin pohdintaan. Kysymys luovuudesta on laaja eikä sitä tämän mittaisessa pohdinnassa voi mitenkään tyhjentävästi valottaa. Ehkä pimeässä huoneessa loistavan taskulampun kapean keilan tai ehkä vain muutaman välähdyksen verran? Väitän kuitenkin, että tässä kirjoituksessa oleva valokeila on hyvin mielenkiintoinen ja keskustelemisen arvoinen! Tietysti kärjistän, mutta terävä kärkikin on aina kiinni jossain tukevammassa. Siitäpä syystä kirjoittajan itsensäkin tunnistamat laajat yleistykset ja muutamat suoristukset jääköön tekstiin.
Klassinen musiikki saattaa käsitteenä ja instituutiona tuntua hieman järkälemäiseltä ja liikahtamattomalta. Se näkee itsensä ajattomana (korostettakoon tähän väliin, miten musiikkihistorioitsija Richard Taruskin, ehkä kulmiaan kohotellen, huomauttaisi, että ei klassinen musiikki näe vaan klassista musiikkia harrastavat ihmiset näkevät). Soitetaan jopa "nekrofiilisen" (lainaus toiselta musiikintutkijalta) innostuksen vallassa vuosisatoja sitten kuolleiden miesten teoksia vuodesta toiseen. "Kymmenen vuotta yksin treenikopissa kera metronomin" ei ole klisee. Johann Sebastian Bachin (1685–1750) luuttusarjojen oppiminen kitaralla vaatii kokeneeltakin soittajalta ainakin muutaman vuoden, aloittelijalta melkein eliniän. Jos et usko, kokeile. Kilpailu on siitä, kuka soittaa kunkin teoksen nuotti nuotilta puhtaimmin. Klassisessa musiikissa tuo teos muuttuu suorastaan kuin Platonin (n. 430–350 eKr.) muotoilemasta ideatodellisuudesta repäistyksi. Mutta vaikka tulkintaa usein kehutaankin, ei klassisessa musiikissa esitys suinkaan ole aina tai edes yleensä tärkein. Nuotit ja nuottien mahdollisimman oikeaoppinen suorittaminen ovat tärkein asia, pohjana teoksen kustantajan virallinen julkaisu. Esimerkiksi klassisen kitaran traditiossa ei suinkaan tulisi soittaa mitään sovitettua materiaalia vaan tulisi aina soittaa, jos vain mahdollista, "from the original", kuten minulle mestarikurssilla eräs ulkomainen maestro vihaiseen sävyyn huomautti. Mukanani oli väärä (tai "väärä") sovitus. Onneksi hän ei sentään heittänyt papereitani lattialle ja huutanut "Next!". Näinkin kuulemma voi käydä, jos tarjoaa vääriä sovituksia.
Poikkeuksia kaavaan voi tietysti tehdä, jos on soitonopettajan pedagoginen päätös siivota vaikkapa väliääniä pois tai antaa oppilaalle treenin alle pelkkä kappaleen kuuluisa intro ykkösasemasta. Taustalla kummittelee implisiittisenä kuitenkin se, että moinen versio ei ole täydellinen. "Se on vain helpotettu intro. Soitetaan se täysi biisi sitten myöhemmin." Jokainen klassisen musiikin alalla ollut tai oleva ymmärtää, miten tärkeänä pidetään noiden virallisten mustetahrojen mahdollisimman tarkkaa toistoa. Väärien tai puutteellisten mustetahrojen, vaikkapa yllä mainitun sovitetun version, täydellinen tulkinta ei kelpaa. Kuulostaako mukavalta? Luovalta? Vapaalta? Kummalliselta?
"Taideaineisiin liitetään usein kuin itsestään selvästi mielikuva luovuudesta. Mutta onko sitä? Onko luovuudelle sijaa siinä, jos tärkein opetustavoite (ja kaavamaisesti mitattava suoritus) on esimerkiksi se, miten taitavasti, tyylinmukaisesti ja virheettömästi osaa soittaa tietyn musiikkikappaleen? Valitettavasti ahdistuneimpia ja psyykkisesti mielestäni 'jäykimpiä' oppilaitani ovat olleet jotkin musiikin ammattiopiskelijat, jotka ovat varttuneet musiikkioppilaitoksen 'mustan auringon' paisteessa - mitä on luovuus klassisessa soitonopiskelussa ja missä se näkyy?
[...] muistan oman luokkakuvani kansakoulun ensimmäiseltä luokalta. Opettaja hymyilee taustalla, oppilaat istuvat vakavina kaikki samalla tavoin kädet edessään pulpetilla, ja luokan takaseinällä on lasten piirustuksia, joissa kaikissa on täsmälleen samanlainen lintu oksalla istumassa! [...] noitten luokkien lapsia meillä on tämän päivän kasvattajina…"
Jos moinen kritiikki on niin out ja passé, ja erästä kapellimestaria lainatakseni niin "huoh", miksi ns. kellaribändeissä valitaan instrumentiksi klassisen sijaan kerta toisensa jälkeen sähköinen kitara? Miksei kattavan klassisen musiikkiopistojärjestelmän maassamme ole valtaisaa klassista harrastajaorkestereiden kirjoa, sellaista, joissa täydelliseen äänenkuljetukseen pyrkivä soitto soi ja klassisen äänenmuodostuksen laulu raikaa? Miksi kitaran powersointu on harrastelijakitaristille paljon kiinnostavampi kuin napolilainen sekstisointu, sikäli kuin SD-D-T-kadenssia ylipäätään innostaa rakentaa? Mikseivät musiikkiin liittyvät somefoorumit raikaa tulisesta keskustelusta koskien rinnakkaisten kvinttien tai peitettyjen rinnakkaisoktaavien välttelyä? Missä ovat ne lukuisat pitkätukkaisten tai barokkiperuukkisten teinipoikien Händel- tai Schubert-covereita tai Haydn-vaikutteista nuorisomusiikkia veivaavat yhtyeenalut? Ylipäätään, minne ns. keskiverto-oppilaat katoavat musiikkiopiston jälkeen? Eivät ainakaan, mitä ilmeisemmin, mainittuja Händel-bändejä kokoamaan.
Oli miten oli. Kuitenkin väitän, että soitin edellä mainitulla mestarikurssilla Mauro Giulianin (1781–1829) kitarasonatiinia aika helvetin hyvin. Mutta mitäpä siitä, kun kyseessä ei ole "original" vaan väärät mustetahrat. Tässä päästään myös modernin musiikkikriitikkouden ytimeen. Luovuus on luovuutta vain oikeiden mustetahrojen sisällä. Kuitenkin kun katse käännetään esimerkiksi hyvin vanhaan luuttu- tai kitaramusiikkiin, mielivaltaisen anakronistiset sovitukset ja tulkinnat ovatkin yhtäkkiä hyväksyttäviä. Mielenkiintoista sinänsä, toisessa suunnassa ollaan äärimmäisen tarkkoja ja uskollisia alkuperäiselle nuotille, toisessa ei. Tai sitten eri aikakausien kappaleille on erilaiset säännöt. Moderni kitaristi saattaa raapia kutoskielellä olevia bassoääniä barokkikitaralle sävellettyyn kappaleeseen. Tosin säveltäjän viisiköörisessä barokkikitarassa ei ollut tuota kuudetta kieltä tai kööriä... Kuitenkin jos "oikein soittamisen" ryppyotsaisuus vietäisiin loogiseen loppuunsa asti ihan oikeasti myös vanhassa musiikissa (barokki, renessanssi), ei pelkkä tarkka soitto hyvänä pidetystä julkaisusta riitä. Musiikki on paljon muutakin kuin nuotit. Tästä olenkin kirjoittanut aiemmin.
On kuitenkin muistettava, että eivät läheskään kaikki ja kaikkialla opeta klassisen musiikin traditiota tavoilla, joita kritisoin edellä. Lukuisat muutkin autonomista musiikkikäsitystä (lyhyesti: musiikki on yhtä kuin teos paperilla) kritisoivat kirjoittajat pistävät kuitenkin miettimään edellä mainittuja. Jos asiasta huudellaan tai jos siihen törmää aina uudestaan, ei se ole vielä out saati passé. Samasta tematiikasta muistuttavat toisaalta myös soittajan tekemistä virheistä (eli tilanteista, joissa mustetahra ei toteudukaan!) kerta toisensa jälkeen innostuvat musiikkikriitikot. Huomautettakoon myös, että musiikkipedagogina olen ilolla katsonut, miten klassisen kitaran varhaispedagogiikkaan on viime vuosien myötä uinut improvisaation ja itse keksimisen ilo ihan avoimesti hyväksyttävässäkin muodossa. (Loistavaksi esimerkiksi Fiona Tharmaratnam ja Andrzej Wilkus: Vivo kitara. Otava. Useita painoksia.) Alkaa olla ihan ok piirtää sinne klasariluokan seinälle erilaisiakin lintuja tai ehkä jopa muitakin eläimiä.
(Lainaukset teoksessa "Minunkin sisälläni soi!" - musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttisia merkityksiä ja mahdollisuuksia musiikkikasvatuksessa, Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 24, Turku, 2007, s. 162.)
Klassinen musiikki saattaa käsitteenä ja instituutiona tuntua hieman järkälemäiseltä ja liikahtamattomalta. Se näkee itsensä ajattomana (korostettakoon tähän väliin, miten musiikkihistorioitsija Richard Taruskin, ehkä kulmiaan kohotellen, huomauttaisi, että ei klassinen musiikki näe vaan klassista musiikkia harrastavat ihmiset näkevät). Soitetaan jopa "nekrofiilisen" (lainaus toiselta musiikintutkijalta) innostuksen vallassa vuosisatoja sitten kuolleiden miesten teoksia vuodesta toiseen. "Kymmenen vuotta yksin treenikopissa kera metronomin" ei ole klisee. Johann Sebastian Bachin (1685–1750) luuttusarjojen oppiminen kitaralla vaatii kokeneeltakin soittajalta ainakin muutaman vuoden, aloittelijalta melkein eliniän. Jos et usko, kokeile. Kilpailu on siitä, kuka soittaa kunkin teoksen nuotti nuotilta puhtaimmin. Klassisessa musiikissa tuo teos muuttuu suorastaan kuin Platonin (n. 430–350 eKr.) muotoilemasta ideatodellisuudesta repäistyksi. Mutta vaikka tulkintaa usein kehutaankin, ei klassisessa musiikissa esitys suinkaan ole aina tai edes yleensä tärkein. Nuotit ja nuottien mahdollisimman oikeaoppinen suorittaminen ovat tärkein asia, pohjana teoksen kustantajan virallinen julkaisu. Esimerkiksi klassisen kitaran traditiossa ei suinkaan tulisi soittaa mitään sovitettua materiaalia vaan tulisi aina soittaa, jos vain mahdollista, "from the original", kuten minulle mestarikurssilla eräs ulkomainen maestro vihaiseen sävyyn huomautti. Mukanani oli väärä (tai "väärä") sovitus. Onneksi hän ei sentään heittänyt papereitani lattialle ja huutanut "Next!". Näinkin kuulemma voi käydä, jos tarjoaa vääriä sovituksia.
Poikkeuksia kaavaan voi tietysti tehdä, jos on soitonopettajan pedagoginen päätös siivota vaikkapa väliääniä pois tai antaa oppilaalle treenin alle pelkkä kappaleen kuuluisa intro ykkösasemasta. Taustalla kummittelee implisiittisenä kuitenkin se, että moinen versio ei ole täydellinen. "Se on vain helpotettu intro. Soitetaan se täysi biisi sitten myöhemmin." Jokainen klassisen musiikin alalla ollut tai oleva ymmärtää, miten tärkeänä pidetään noiden virallisten mustetahrojen mahdollisimman tarkkaa toistoa. Väärien tai puutteellisten mustetahrojen, vaikkapa yllä mainitun sovitetun version, täydellinen tulkinta ei kelpaa. Kuulostaako mukavalta? Luovalta? Vapaalta? Kummalliselta?
MISSÄ LUOVUUS NÄKYY?
Mitä siis on luovuus klassisessa musiikissa, miten sitä opetetaan, miten se ymmärretään? Löytääkö luovuuden treenikopista metronomin avulla? Onko klassisen musiikin luovuus sitä, että soittaja pystyy käsittelemään paperille tulostettujen nuottien dynamiikkaa ja agogiikkaa skaalalla nollasta sataan, vähemmän luovat soittajat vaikkapa vain nollasta kymmeneen? Kun vuosikausia rehkii ja istuu mainitussa treenikopissa, löytyy lopulta luovuuskin. Skaala laajenee. Voiko olla näin? Otetaan apuja ulkopuolelta. Wikipedian määritelmässä ensimmäinen lause väittää, että "[l]uovuus on ihmisen kykyä tuottaa uutta". Monet muut sanakirjat kallistuvat luovuuden määritelmissään samaan suuntaan, myös mainiten mm. jotain mielikuvituksen merkityksestä. Toiminnallisempaa määritelmää voidaan etsiä vaikkapa kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) avulla. Häntä mukaillen: "mene ja katso miten luovuutta käytetään klassisessa musiikissa". Miten siis? No, esimerkiksi edellä mainitun mestarikurssin tavalla. Tai sitten seuraavanlaisella. Terapeuttisuuden käsitteestä musiikkikasvatuksen viitekehyksessä väitöskirjansa tehnyt Liisa-Maria Lilja-Viherlampi kirjoittaa:"Taideaineisiin liitetään usein kuin itsestään selvästi mielikuva luovuudesta. Mutta onko sitä? Onko luovuudelle sijaa siinä, jos tärkein opetustavoite (ja kaavamaisesti mitattava suoritus) on esimerkiksi se, miten taitavasti, tyylinmukaisesti ja virheettömästi osaa soittaa tietyn musiikkikappaleen? Valitettavasti ahdistuneimpia ja psyykkisesti mielestäni 'jäykimpiä' oppilaitani ovat olleet jotkin musiikin ammattiopiskelijat, jotka ovat varttuneet musiikkioppilaitoksen 'mustan auringon' paisteessa - mitä on luovuus klassisessa soitonopiskelussa ja missä se näkyy?
[...] muistan oman luokkakuvani kansakoulun ensimmäiseltä luokalta. Opettaja hymyilee taustalla, oppilaat istuvat vakavina kaikki samalla tavoin kädet edessään pulpetilla, ja luokan takaseinällä on lasten piirustuksia, joissa kaikissa on täsmälleen samanlainen lintu oksalla istumassa! [...] noitten luokkien lapsia meillä on tämän päivän kasvattajina…"
Jos moinen kritiikki on niin out ja passé, ja erästä kapellimestaria lainatakseni niin "huoh", miksi ns. kellaribändeissä valitaan instrumentiksi klassisen sijaan kerta toisensa jälkeen sähköinen kitara? Miksei kattavan klassisen musiikkiopistojärjestelmän maassamme ole valtaisaa klassista harrastajaorkestereiden kirjoa, sellaista, joissa täydelliseen äänenkuljetukseen pyrkivä soitto soi ja klassisen äänenmuodostuksen laulu raikaa? Miksi kitaran powersointu on harrastelijakitaristille paljon kiinnostavampi kuin napolilainen sekstisointu, sikäli kuin SD-D-T-kadenssia ylipäätään innostaa rakentaa? Mikseivät musiikkiin liittyvät somefoorumit raikaa tulisesta keskustelusta koskien rinnakkaisten kvinttien tai peitettyjen rinnakkaisoktaavien välttelyä? Missä ovat ne lukuisat pitkätukkaisten tai barokkiperuukkisten teinipoikien Händel- tai Schubert-covereita tai Haydn-vaikutteista nuorisomusiikkia veivaavat yhtyeenalut? Ylipäätään, minne ns. keskiverto-oppilaat katoavat musiikkiopiston jälkeen? Eivät ainakaan, mitä ilmeisemmin, mainittuja Händel-bändejä kokoamaan.
Oli miten oli. Kuitenkin väitän, että soitin edellä mainitulla mestarikurssilla Mauro Giulianin (1781–1829) kitarasonatiinia aika helvetin hyvin. Mutta mitäpä siitä, kun kyseessä ei ole "original" vaan väärät mustetahrat. Tässä päästään myös modernin musiikkikriitikkouden ytimeen. Luovuus on luovuutta vain oikeiden mustetahrojen sisällä. Kuitenkin kun katse käännetään esimerkiksi hyvin vanhaan luuttu- tai kitaramusiikkiin, mielivaltaisen anakronistiset sovitukset ja tulkinnat ovatkin yhtäkkiä hyväksyttäviä. Mielenkiintoista sinänsä, toisessa suunnassa ollaan äärimmäisen tarkkoja ja uskollisia alkuperäiselle nuotille, toisessa ei. Tai sitten eri aikakausien kappaleille on erilaiset säännöt. Moderni kitaristi saattaa raapia kutoskielellä olevia bassoääniä barokkikitaralle sävellettyyn kappaleeseen. Tosin säveltäjän viisiköörisessä barokkikitarassa ei ollut tuota kuudetta kieltä tai kööriä... Kuitenkin jos "oikein soittamisen" ryppyotsaisuus vietäisiin loogiseen loppuunsa asti ihan oikeasti myös vanhassa musiikissa (barokki, renessanssi), ei pelkkä tarkka soitto hyvänä pidetystä julkaisusta riitä. Musiikki on paljon muutakin kuin nuotit. Tästä olenkin kirjoittanut aiemmin.
On kuitenkin muistettava, että eivät läheskään kaikki ja kaikkialla opeta klassisen musiikin traditiota tavoilla, joita kritisoin edellä. Lukuisat muutkin autonomista musiikkikäsitystä (lyhyesti: musiikki on yhtä kuin teos paperilla) kritisoivat kirjoittajat pistävät kuitenkin miettimään edellä mainittuja. Jos asiasta huudellaan tai jos siihen törmää aina uudestaan, ei se ole vielä out saati passé. Samasta tematiikasta muistuttavat toisaalta myös soittajan tekemistä virheistä (eli tilanteista, joissa mustetahra ei toteudukaan!) kerta toisensa jälkeen innostuvat musiikkikriitikot. Huomautettakoon myös, että musiikkipedagogina olen ilolla katsonut, miten klassisen kitaran varhaispedagogiikkaan on viime vuosien myötä uinut improvisaation ja itse keksimisen ilo ihan avoimesti hyväksyttävässäkin muodossa. (Loistavaksi esimerkiksi Fiona Tharmaratnam ja Andrzej Wilkus: Vivo kitara. Otava. Useita painoksia.) Alkaa olla ihan ok piirtää sinne klasariluokan seinälle erilaisiakin lintuja tai ehkä jopa muitakin eläimiä.
(Lainaukset teoksessa "Minunkin sisälläni soi!" - musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttisia merkityksiä ja mahdollisuuksia musiikkikasvatuksessa, Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 24, Turku, 2007, s. 162.)
Kommentit
Lähetä kommentti