Sielusta ja musiikista
Kauas menneisyyteen teoksissaan katsova israelilainen historiantutkija Yuval Noah Harari on oivaltavasti pohtinut moniin uskontoihin liittyvää sielukäsitettä. Mistä sielu alkoi? Mistä se tuli? Tai ylipäätään mikä se on? Jos ihmisten Homo-suvun sapiens-haaran edustajilla sielu olisikin, oliko myös neandertalilaisilla? Entä denisovanihmisillä? Jos kuljemme evoluution sukupuuta tarpeeksi taaksepäin, kohtaamme varhaiset ihmisten ja apinoiden esi-isät ja -äidit: oliko heilläkin sielu? Jos ei, niin missä vaiheessa ja minkä mutaation kohdalla muinainen ei-vielä-nykyihminen muuttui sielun omaavaksi nykyihmiseksi? Olivatko kenties jotkut 100 000 vuotta sitten eläneet vanhemmat sieluttomia, mutta tarpeeksi monen geenin verran mutatoitunut lapsensa sielun omaava? Tai kasvoiko sielu samassa suhteessa elämänmuotojen kanssa? Alkumeren alkueliöillä olisi ollut kokoaan vastaava sielu. Jos oli, niin kuoliko Jeesus näidenkin sielujen pelastuksen puolesta? Miten Muhammedin sanoma pitäisi ymmärtää suhteessa näihin muutaman solun pienisieluisiin alkueliöihin? Pohdinta muuttuu helposti, kiltisti muotoiltuna, hedelmättömäksi. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että sielu on hankala käsitteenä sovittaa ihmissuvun historiaan. Tietysti käsityksiä voi aina analysoida ja niistä kokonaisia tieteenaloja rakentaa, mutta se on kokonaan eri asia.
Nykyihminen ajattelee kognitiivisten kykyjen ja laajemminkin identiteetin olevan aivoissa ja hermojärjestelmässä tapahtuvaa jatkuvaa sähkökemiallista prosessia. Ihmisillä tämä koneisto toimii vähän tehokkaammin tai ainakin monimuotoisemmin kuin esimerkiksi oravilla. Kenties identiteetillä ei ole kuolemanjälkeista jatkuvuutta, kenties rohkeammin ajattelevien mielestä on, mutta mitään mittalaitteiden ulkopuolista ajattelun tai identiteetin todellisuutta on äärimmäisen hankala ajatella olevaksi. Missä muodossa tai missä se olisi? Ei hevin löydy ainakaan sellaista, mitä voisi kutsua sieluksi. Tai ainakaan sieluun liittyviä hengellisiä ulottuvuuksia ja niihin liittyvää puhetta ei tarvita maailman selittämiseen. Etsi Deus non daretur, kuten teemaan liittyvä lentävä lause kuuluu.
Varhaiset kristityt kuitenkin uskoivat ajattelun tapahtuvan sielussa (psykhē), ainakin jos kirjallisiin lähteisiin on uskominen. Myöhäisantiikin kristittyjen sielunkäsityksessä vahvana taustalla oli Platonin (n. 420–340 eKr.) muotoilema sielun kolmijako. Platon kirjoitti Valtio-teoksessaan kolmijakoisesta sielusta, jonka yhdellä osalla ihminen ajattelee ja oppii (ns. järkisielu, logistikon), toisella osalla tuntee (thymoeides) ja kolmannella osalla (epithymētikon) puolestaan kokee erilaisia ruumiillisia haluja, kuten ravinnon himoa tai seksuaalisia haluja. Platon uskoi sielunosien toteuttavan eri tehtäviä toisen etsiessä nautintoja ja toisen tavoitellessa esimerkiksi ylpeyttä. Ideaali oli järkiosan ohjaama sielun kokonaisuus.
Käsitys sielunjaosta jatkoi elämäänsä myöhäisantiikin kristillisessä hengellisyydessä, ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät kirjoittivat viljalti alempien ns. himoille ja tunteille (pathos) alttiiden sielunosien kontrolloinnista ja alistamisesta järkevän sielunosan alle. Sielussa siis uskottiin tapahtuvan kaikki ajattelu- ja tunnetoiminta, ja sielun sisimmän osan puhtaanapitämisellä esimerkiksi jatkuvan rukouksen tai vaikkapa hyvän musiikin (tästäkin kirjoitettiin!) avulla ihminen voi ulottaa itsensä transsendenttiseen jo tässä maailmanajassa. Palata ikään kuin paratiisilliseen alkutilaan ja olla kuin Aadam konsanaan. Platonin esimerkkiä mukaillen sielusta saatettiin kirjoittaa esimerkiksi valjakkovertauksen avulla. Tässä sielun järkiosa on tahdikas ajaja, joka osaa pitää vikuroivat hevoset tiukasti ohjaksissaan, siis alemmat halut ja himot sekä kaikenlaisen muun maallisen innon. Rukouselämän lisäksi juurikin musiikilla pystyisi vaikuttamaan tähän sielunkokonaisuuteen, ja sanoitusten (tietysti!) lisäksi eri asteikot ja harmoniat olivat tärkeitä. Oikeanlainen musiikki veisi puhtaaseen hurmioon, vääränlainen likaiseen turmioon.
Musiikkivaikuttaja Jone Nikula muotoili taannoin muuatta Idols-lähetystä tuomaroidessaan, että hyvän rock-muusikon tulisi esiintyessään luoda mielentila, sfääri, jossa tekee mieli aloittaa tai lopettaa elämää. Hyvin sanottu. Tämä keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria kuulostaa suurella energialla ja ”draivilla” soitettuna ja laulettuna parhaimmillaan erittäin hyvältä. Mutta Nikula ei olisi itse välttämättä päässyt jatkoon, jos tuomaripöydän toisella puolella olisi ollut joukkio varhaisen kirkon teologeja. Patristisessa teologiassa hyvin yleisenä ihanteena oli maallisiin asioihin liittyvien tunteiden nostattamisen sijaan pikemminkin moisten pathosten häivyttäminen sielusta. Tällaiset tunteet hiiteen tai vähintäänkin tarkan kontrollin alle, mutta ei musiikkia sinänsä pois! Musiikki onkin ollut kristinuskossa alusta alkaen mukana, sillä esimerkiksi Plinius nuorempi (n. 61–113 jKr.) kirjoitti eräässä varhaisimmassa Raamatun ulkopuolisessa viittauksessa Kristukseen, että kristityt kokoontuivat laulamaan. Lienee niin, että musiikilla oli enemmänkin funktionaalinen tehtävä rukouselämän vahvistajana – maallisen surun vaihtuessa taivaalliselta tuntuvaan pathoksettomaan iloon on värssyn veisu tehnyt tehtävänsä.
Hyvä esimerkki musiikista ja tunteiden häivyttämisestä on jossain vaiheessa 300-400-lukuja Rhosuksen kaupungin (sijainti nykyisen Turkin kaakkoisrannikolla) edustalla eläneen Theodosios-munkin rukouselämä. Theodosioksesta 440-luvulla kirjoittaneen syyrialaisen piispa Theodoretos Kyrrhoslaisen (n. 393–460) mukaan Theodosios vaivutti uneen jatkuvalla (diēnekōs) rukouksella ja uskonnollisten hymnien laulamisella halun maallisiin nautintoihin, vihan ja turhamaisuuden sekä kaikki muut ”sielun villit pedot” (agria thēria tēs psykhēs). Theodoretoksen kirjaama esimerkki on vain yksi muiden joukossa. Sielunsa tyynnyttäneitä alempien sielunosien liekit sammuttaneita Pyhän Hengen kanteleita oli muitakin. Hyvä musiikki pitää valjakon hevoset aisoissa, ihannetilassa jopa sedatiivisesti. Se ei suinkaan saa mieltä haluamaan elämän aloitusta tahi sen lopetusta! Tai ainakin näin kirjoitettiin. Eri asia on, mitä tapahtui oikeasti. Tuskin Theodosioskaan oikeasti täysin nuhteeton oli – lähteitä onkin syytä lukea hieman kotiinpäin vetävinä. Esimerkiksi mainittu piispa Theodoretos pyrki kirjoittamaan siten, että hänen lähipiirinsä ja syyrialainen kristillisyys, ja tätä kautta hän itsekin, näyttäytyisivät mahdollisimman hurskaana. Ja tietystikään kirkolliselta eliitiltä säilyneet kirjalliset lähteet eivät suoraan kerro esimerkiksi tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta mielenkiintoista pohdittavaa tämä kaikki on silti!
Nykypäivänä, kun ei tarvitse vedota johonkin absoluuttiseen tai persoonalliseen maailmanjärkeen tai sen miellyttämiseen tai boethiuslaiseen tai pythagoralaiseen sfäärien harmoniaan, on tilaa subjektiivisemmillekin kokemuksille. Ja vaikka sieluun ei sinänsä uskoisi ainakaan samalla tavalla kuin edellä mainittu Theodoretos, voi sielun käsite toimia runollisena vertauksena ihmisen ajattelulle. Mitä sieluun ja musiikkiin tulee, ei tarvitse vaivuttaa maallisia nautintoja uneen tai sammutella alempien sielunosien liekkejä, enemmänkin toisin päin. Platonin hevoset on pikemminkin syytä päästää valloilleen, jopa pillastumaan oman musiikkimaun suuntaan. Hyvä musiikki siis soimaan ja valjaista irti!
Nykyihminen ajattelee kognitiivisten kykyjen ja laajemminkin identiteetin olevan aivoissa ja hermojärjestelmässä tapahtuvaa jatkuvaa sähkökemiallista prosessia. Ihmisillä tämä koneisto toimii vähän tehokkaammin tai ainakin monimuotoisemmin kuin esimerkiksi oravilla. Kenties identiteetillä ei ole kuolemanjälkeista jatkuvuutta, kenties rohkeammin ajattelevien mielestä on, mutta mitään mittalaitteiden ulkopuolista ajattelun tai identiteetin todellisuutta on äärimmäisen hankala ajatella olevaksi. Missä muodossa tai missä se olisi? Ei hevin löydy ainakaan sellaista, mitä voisi kutsua sieluksi. Tai ainakaan sieluun liittyviä hengellisiä ulottuvuuksia ja niihin liittyvää puhetta ei tarvita maailman selittämiseen. Etsi Deus non daretur, kuten teemaan liittyvä lentävä lause kuuluu.
Varhaiset kristityt kuitenkin uskoivat ajattelun tapahtuvan sielussa (psykhē), ainakin jos kirjallisiin lähteisiin on uskominen. Myöhäisantiikin kristittyjen sielunkäsityksessä vahvana taustalla oli Platonin (n. 420–340 eKr.) muotoilema sielun kolmijako. Platon kirjoitti Valtio-teoksessaan kolmijakoisesta sielusta, jonka yhdellä osalla ihminen ajattelee ja oppii (ns. järkisielu, logistikon), toisella osalla tuntee (thymoeides) ja kolmannella osalla (epithymētikon) puolestaan kokee erilaisia ruumiillisia haluja, kuten ravinnon himoa tai seksuaalisia haluja. Platon uskoi sielunosien toteuttavan eri tehtäviä toisen etsiessä nautintoja ja toisen tavoitellessa esimerkiksi ylpeyttä. Ideaali oli järkiosan ohjaama sielun kokonaisuus.
Käsitys sielunjaosta jatkoi elämäänsä myöhäisantiikin kristillisessä hengellisyydessä, ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät kirjoittivat viljalti alempien ns. himoille ja tunteille (pathos) alttiiden sielunosien kontrolloinnista ja alistamisesta järkevän sielunosan alle. Sielussa siis uskottiin tapahtuvan kaikki ajattelu- ja tunnetoiminta, ja sielun sisimmän osan puhtaanapitämisellä esimerkiksi jatkuvan rukouksen tai vaikkapa hyvän musiikin (tästäkin kirjoitettiin!) avulla ihminen voi ulottaa itsensä transsendenttiseen jo tässä maailmanajassa. Palata ikään kuin paratiisilliseen alkutilaan ja olla kuin Aadam konsanaan. Platonin esimerkkiä mukaillen sielusta saatettiin kirjoittaa esimerkiksi valjakkovertauksen avulla. Tässä sielun järkiosa on tahdikas ajaja, joka osaa pitää vikuroivat hevoset tiukasti ohjaksissaan, siis alemmat halut ja himot sekä kaikenlaisen muun maallisen innon. Rukouselämän lisäksi juurikin musiikilla pystyisi vaikuttamaan tähän sielunkokonaisuuteen, ja sanoitusten (tietysti!) lisäksi eri asteikot ja harmoniat olivat tärkeitä. Oikeanlainen musiikki veisi puhtaaseen hurmioon, vääränlainen likaiseen turmioon.
Musiikkivaikuttaja Jone Nikula muotoili taannoin muuatta Idols-lähetystä tuomaroidessaan, että hyvän rock-muusikon tulisi esiintyessään luoda mielentila, sfääri, jossa tekee mieli aloittaa tai lopettaa elämää. Hyvin sanottu. Tämä keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria kuulostaa suurella energialla ja ”draivilla” soitettuna ja laulettuna parhaimmillaan erittäin hyvältä. Mutta Nikula ei olisi itse välttämättä päässyt jatkoon, jos tuomaripöydän toisella puolella olisi ollut joukkio varhaisen kirkon teologeja. Patristisessa teologiassa hyvin yleisenä ihanteena oli maallisiin asioihin liittyvien tunteiden nostattamisen sijaan pikemminkin moisten pathosten häivyttäminen sielusta. Tällaiset tunteet hiiteen tai vähintäänkin tarkan kontrollin alle, mutta ei musiikkia sinänsä pois! Musiikki onkin ollut kristinuskossa alusta alkaen mukana, sillä esimerkiksi Plinius nuorempi (n. 61–113 jKr.) kirjoitti eräässä varhaisimmassa Raamatun ulkopuolisessa viittauksessa Kristukseen, että kristityt kokoontuivat laulamaan. Lienee niin, että musiikilla oli enemmänkin funktionaalinen tehtävä rukouselämän vahvistajana – maallisen surun vaihtuessa taivaalliselta tuntuvaan pathoksettomaan iloon on värssyn veisu tehnyt tehtävänsä.
Hyvä esimerkki musiikista ja tunteiden häivyttämisestä on jossain vaiheessa 300-400-lukuja Rhosuksen kaupungin (sijainti nykyisen Turkin kaakkoisrannikolla) edustalla eläneen Theodosios-munkin rukouselämä. Theodosioksesta 440-luvulla kirjoittaneen syyrialaisen piispa Theodoretos Kyrrhoslaisen (n. 393–460) mukaan Theodosios vaivutti uneen jatkuvalla (diēnekōs) rukouksella ja uskonnollisten hymnien laulamisella halun maallisiin nautintoihin, vihan ja turhamaisuuden sekä kaikki muut ”sielun villit pedot” (agria thēria tēs psykhēs). Theodoretoksen kirjaama esimerkki on vain yksi muiden joukossa. Sielunsa tyynnyttäneitä alempien sielunosien liekit sammuttaneita Pyhän Hengen kanteleita oli muitakin. Hyvä musiikki pitää valjakon hevoset aisoissa, ihannetilassa jopa sedatiivisesti. Se ei suinkaan saa mieltä haluamaan elämän aloitusta tahi sen lopetusta! Tai ainakin näin kirjoitettiin. Eri asia on, mitä tapahtui oikeasti. Tuskin Theodosioskaan oikeasti täysin nuhteeton oli – lähteitä onkin syytä lukea hieman kotiinpäin vetävinä. Esimerkiksi mainittu piispa Theodoretos pyrki kirjoittamaan siten, että hänen lähipiirinsä ja syyrialainen kristillisyys, ja tätä kautta hän itsekin, näyttäytyisivät mahdollisimman hurskaana. Ja tietystikään kirkolliselta eliitiltä säilyneet kirjalliset lähteet eivät suoraan kerro esimerkiksi tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta mielenkiintoista pohdittavaa tämä kaikki on silti!
Nykypäivänä, kun ei tarvitse vedota johonkin absoluuttiseen tai persoonalliseen maailmanjärkeen tai sen miellyttämiseen tai boethiuslaiseen tai pythagoralaiseen sfäärien harmoniaan, on tilaa subjektiivisemmillekin kokemuksille. Ja vaikka sieluun ei sinänsä uskoisi ainakaan samalla tavalla kuin edellä mainittu Theodoretos, voi sielun käsite toimia runollisena vertauksena ihmisen ajattelulle. Mitä sieluun ja musiikkiin tulee, ei tarvitse vaivuttaa maallisia nautintoja uneen tai sammutella alempien sielunosien liekkejä, enemmänkin toisin päin. Platonin hevoset on pikemminkin syytä päästää valloilleen, jopa pillastumaan oman musiikkimaun suuntaan. Hyvä musiikki siis soimaan ja valjaista irti!
Kommentit
Lähetä kommentti