Amakhioksen patsaat ja kitaristin onnenkalut
Tapahtui Fryygiassa (nyk. keskisessä Turkissa) jossain vaiheessa 360-luvun alkupuolta: yön pimeyden turvin muuan Makedonios kumppaneineen ryntäsi vuosikymmeniä suljettuna olleeseen ja sittemmin uudelleen avattuun pakanatemppeliin murskaten kaikki palvonnan kohteena olleet patsaat. Provinssin kuvernööri Amakhios raivostui juuri avaamansa temppelin tuhosta. Niinpä syylliset otettiin kiinni. (Huom.: ”pakanatemppelistä” voidaan puhua kristityn Makedonioksen silmin katsottuna, mutta monelle muulle aikalaiselle kyseessä oli korkea-arvoisten
jumalten temppeli. Termeistä on syytä olla tarkka.)
Anteeksi he olisivat saaneet, jos olisivat uhranneet jumalille – kenties juuri niille, joiden idoleita he olivat vasaroineet. Tähän hurskaat miehet tietenkään eivät voineet suostua, ja lopputuloksena heitä kidutettiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lopulta heidät sidottiin ritilän päälle, alle sytytettiin suuri tuli. 400-luvun alkupuoliskolla kirjoittanut konstantinopolilainen kirkkohistorioitsija Sokrates päättää kuvauksensa varsin mielenkiintoiseen asetelmaan. Ritilän päälle ystävineen asetettu Makedonios nimittäin huuteli Amakhiokselle, että jos tämä aikoo syödä paistettua lihaa, olisi tämän syytä grillata toiseltakin puolelta. (Socr. Hist. Eccl. 3.15.)
Suurinpiirtein samoihin aikoihin (tai ehkä muutamaa vuotta Sokrateen jälkeen, jos ihan tarkkoja ollaan) kirjoitti vanhojen jumalten tuhosta myös syyrialaisen Kyrrhoksen kaupungin piispa Theodoretos. Theodoretoksen mukaan muuan Thalelaios, kristillinen askeetti ja vahva uskon mies, asusteli noin sata kilometriä Antiokiasta etelään sijainneen Gabalan kaupungin viereisillä kukkuloilla. Thalelaios asetti askeetinmajansa mäelle, jossa sijaitsi vanha perinteisen uskonharjoituksen kulttipaikka. Paikkaan liittyi kristillinen uskomus demonien ja kaikenlaisten pahojen henkien läsnäolosta. Traditionaalisia kultteja kannattaneet eivät tietystikään käsitteellistäneet palvomiaan jumalia samalla tavalla, mutta kristityt kavahtivat seutua. Näin siis jos Theodoretoksen tekstiin on lainkaan luottaminen. Hänen mukaansa kukkulalla asuneet demonit olivat kiusanneet kaikkia seudun asukkaita ja ohitse kulkeneita, ihmisiä ja eläimiä. Thalelaioksen saapuessa paikalle demonit yrittivät pelotella munkkiakin ja ajaa tätä tiehensä. Raivon vallassa henget repivät alueen viikuna- ja oliivipuita jopa satamäärin juuriltaan. Yöllä demonit ilveilivät kuin soihdun valoja ja kovia ääniä imitoiden. Yritys oli kova, mutta Thalelaios ei säikkynyt, vaan hän suorastaan nauroi (katagelaō) kaikille pelotteluyrityksille. Demonit huomasivat lopulta tappionsa ja häipyivät itse paikalta. (Theod. Hist. Rel. 28.)
Kuvaukset viittaavat siihen vaiheeseen Rooman valtakunnan historiaa, jossa kristinusko levittäytyi vanhojen jumalten alueelle. Palvonnan kohteena olevat patsaat ja kulttipaikat saivat väistyä. Mutta tuskinpa Theodoretos oikeasti tiesi mitä Thalelaios oli kokenut. Tämän pohtiminen ei kuitenkaan ole oleellista, moisen puntarointi ylipäätään lienee ajanhukkaa. Emme voi tyhjentävästi tietää, mitä menneisyyden ihmiset ovat ajatelleet. Näkikö Thalelaios oikeasti yöllä valoja? Oliko hän oikeasti pelkäämätön? Näihin ja vastaaviin kysymyksiin emme voi löytää kyllä/ei-tyyppisiä vastauksia. Ja erityisen varovainen tulee olla antiikin kirjallisuuden lajityyppien kohdalla, joissa tapana oli asetella jos jonkinlaisia moraalisia sanomia ja sanottuja sinne ja tänne. Mielenkiintoista ja huomattavaa tässä yhteydessä on kuitenkin kulttipaikkojen fyysinen tärkeys, eihän niistä muuten olisi kirjoitettu. Jumalten voima oli läsnä idoleissa, patsaissa ja kulttipaikoissa. Kertomukset idoleiden konkreettisesta tuhosta ja sitä kautta kristillisyyden voitosta olivat ristin isku suoraan traditionaalisia kultteja kannattaneiden palleaan. In hoc signo ja niin edelleen: ei palvottavaa patsasta, ei jumalten voimaa. Tässä suhteessa paikkoihin ainakin opin tasolla sitoutumaton kristillisyys oli ylivertainen. Käytänne, kuten erilaiset pyhimysten reliikit ja muut taikakalut puhumattakaan Pyhän maan pyhiinvaelluksista, tietysti on eri asia. Mutta ainakin oppiteorian tasolla joustovaraa oli enemmän kuin vain temppelin sijainnin verran. ”Kristillinen pomerium” ulottuu kaupungin laidan sijasta yli kaiken maan.
Rooman varhaishistoriaan liittyvistä kertomuksista muistamme Romuluksen auraaman pyhän kaupunginrajan olleen oman veljen henkeä tärkeämpi. Merkillepantava samaan teemaan liittyvä tarina on Rooman historian kenties mielenkiintoisimman keisarin, Elagabaluksen (vallassa vuosina 218–222), kulttiin liittyvä. Elagabaluksen temppeli sijaitsi Palatiumilla, lähellä keisarillista palatsia. Rakennuksen rauniot ovat edelleen olemassa, ja valveutuneet roomanmatkaajat ja Forum Romanumin kävijät ehkä muistavat paikan. Elagabaluksen kultin idolina oli musta kivi, luultavasti meteoriitti, joka seurasi Elagabalusta Roomaan päätyen mainittuun temppeliin. Temppeliin sijoitettiin myös muita Rooman tärkeitä ja erittäin pyhiä kulttiesineitä ja -symboleita: mm. Vestan tuli, Palladion ja Salii-pappien kilvet. Näissä tai näiden kautta uskottiin jumalallisten voimien ilmentyvän. Lisäksi Elagabalus vaati, että temppelissä tulisi harjoittaa sekä kristinuskon että juutalaisuuden kulttia siten, että Elagabalin pappeus olisi kaikkien uskontojen harjoittamista. Tai näin ainakin kirjoitettiin. (Elagabaluksesta kertovat mm. antiikin historioitsijat Herodianos ja Dion Kassios.) Enemmän jumalia, siis nykyihmisen silmin enemmän temppeleitä ja kulttipatsaita, tarkoitti enemmän voimaa materiaalisessa maailmassa. Jos keisarikulttia ei lasketa, Makedonioksen ja Thalelaioksen kannattama uusi uskonto ei ollut spatiaalisesti näin rajoittunut. He omasivat tässä mielessä ylivertaisen selkänojan toiminnalleen, ja vanhoille jumalille oli varaa nauraa.
Moderni ihminen helposti hymistelee moisille kertomuksille. ”Ei koske tieteellisen ajan ihmistä.” Ei täysin, mutta kuitenkin erilaisia onnenkaluja, jos ei nyt suoraan amuletteja, ja syvän ja jopa taianomaisen kiintymyksen kohteita kuitenkin omaamme itsekin. Joihinkin kristillisyyden haaroihin kuuluvat pyhää voimaa omaavat reliikit ovat jopa suoraa jatkumoa antiikista. Mutta osataan sitä muuallakin. Muusikkona ja kitaristina olen huomannut tietynmerkkisten kielisettien tuottavan parempaa sointia kuin toisten samanlaisten – vaikka nailonit samoista kalansiimatehtaista tulisivatkin –, tiettyjen lämmittely- ja soittorituaalien toimivan paremmin kuin toisten tai esimerkiksi tietyissä paikoissa soittamisen ja treenaamisen olevan hedelmällisempää kuin toisissa. Vahvistinlaitteet tai kitarapedaalit ne vasta aiheeseen liittyvätkin. Viikunapuut eivät repeydy juuriltaan, vaikka rutiineista poikkeaisikin, mutta toisilla asetuksilla soitto vain kulkee paremmin. Oikeat kitarat ja puulaadut, vahvistimet, efektit, plektrat, kynnet, näppäys- ja pikkauskulmat ja muut vastaavat. Tietyillä vermeillä voi melkein, runollisesti kuvaten, kokea jumalten voiman kuin Amakhioksen patsaissa konsanaan. Toisin kuin Makedonioksen ja Thalelaioksen opissa, hyvä soundi ei ole kaikkialla. Se ei ole uskon asia ja jokaisen saavutettavissa aina ja kaikkialla. Se on tietty setuppi, tietyt asetukset, tietty kitara, tietyt kielet, tietty se jokin juuri siinä omien silmien edessä. Ja oikea soitto. Temppelin ylläpidon lisäksi myös palvontameno täytyy suorittaa oikein. Vaikka viiniuhri puolivahingossa omaan kurkkuun alttarin sijasta valahtaisikin, ihan miten tahansa ei jumalia voi palvoa. Musiikillista ortopraksiaa, oikein soittamista, täytyy ylläpitää loputtomin treenein: skaaloja, näppäystreenejä, otelautakäden spider-harjoituksia, metronomin tikitystä ja niin edelleen. Mutta kun lopulta täydellisen soundin kokee hetkellisesti saavuttavansa, oi sitä iloa. Oikeat kulttiesineet ja täydellisesti suoritettu rituaali niin jumalainen Ἀπόλλων (kreikkalaisten Apollon, roomalaisten Apollo) lyyra sylissään on tyytyväinen. Olymposlaisten antaessa hyväksyntänsä tekisi mieli melkein polvistua – tai ainakin nauraa.
Anteeksi he olisivat saaneet, jos olisivat uhranneet jumalille – kenties juuri niille, joiden idoleita he olivat vasaroineet. Tähän hurskaat miehet tietenkään eivät voineet suostua, ja lopputuloksena heitä kidutettiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lopulta heidät sidottiin ritilän päälle, alle sytytettiin suuri tuli. 400-luvun alkupuoliskolla kirjoittanut konstantinopolilainen kirkkohistorioitsija Sokrates päättää kuvauksensa varsin mielenkiintoiseen asetelmaan. Ritilän päälle ystävineen asetettu Makedonios nimittäin huuteli Amakhiokselle, että jos tämä aikoo syödä paistettua lihaa, olisi tämän syytä grillata toiseltakin puolelta. (Socr. Hist. Eccl. 3.15.)
Suurinpiirtein samoihin aikoihin (tai ehkä muutamaa vuotta Sokrateen jälkeen, jos ihan tarkkoja ollaan) kirjoitti vanhojen jumalten tuhosta myös syyrialaisen Kyrrhoksen kaupungin piispa Theodoretos. Theodoretoksen mukaan muuan Thalelaios, kristillinen askeetti ja vahva uskon mies, asusteli noin sata kilometriä Antiokiasta etelään sijainneen Gabalan kaupungin viereisillä kukkuloilla. Thalelaios asetti askeetinmajansa mäelle, jossa sijaitsi vanha perinteisen uskonharjoituksen kulttipaikka. Paikkaan liittyi kristillinen uskomus demonien ja kaikenlaisten pahojen henkien läsnäolosta. Traditionaalisia kultteja kannattaneet eivät tietystikään käsitteellistäneet palvomiaan jumalia samalla tavalla, mutta kristityt kavahtivat seutua. Näin siis jos Theodoretoksen tekstiin on lainkaan luottaminen. Hänen mukaansa kukkulalla asuneet demonit olivat kiusanneet kaikkia seudun asukkaita ja ohitse kulkeneita, ihmisiä ja eläimiä. Thalelaioksen saapuessa paikalle demonit yrittivät pelotella munkkiakin ja ajaa tätä tiehensä. Raivon vallassa henget repivät alueen viikuna- ja oliivipuita jopa satamäärin juuriltaan. Yöllä demonit ilveilivät kuin soihdun valoja ja kovia ääniä imitoiden. Yritys oli kova, mutta Thalelaios ei säikkynyt, vaan hän suorastaan nauroi (katagelaō) kaikille pelotteluyrityksille. Demonit huomasivat lopulta tappionsa ja häipyivät itse paikalta. (Theod. Hist. Rel. 28.)
Kuvaukset viittaavat siihen vaiheeseen Rooman valtakunnan historiaa, jossa kristinusko levittäytyi vanhojen jumalten alueelle. Palvonnan kohteena olevat patsaat ja kulttipaikat saivat väistyä. Mutta tuskinpa Theodoretos oikeasti tiesi mitä Thalelaios oli kokenut. Tämän pohtiminen ei kuitenkaan ole oleellista, moisen puntarointi ylipäätään lienee ajanhukkaa. Emme voi tyhjentävästi tietää, mitä menneisyyden ihmiset ovat ajatelleet. Näkikö Thalelaios oikeasti yöllä valoja? Oliko hän oikeasti pelkäämätön? Näihin ja vastaaviin kysymyksiin emme voi löytää kyllä/ei-tyyppisiä vastauksia. Ja erityisen varovainen tulee olla antiikin kirjallisuuden lajityyppien kohdalla, joissa tapana oli asetella jos jonkinlaisia moraalisia sanomia ja sanottuja sinne ja tänne. Mielenkiintoista ja huomattavaa tässä yhteydessä on kuitenkin kulttipaikkojen fyysinen tärkeys, eihän niistä muuten olisi kirjoitettu. Jumalten voima oli läsnä idoleissa, patsaissa ja kulttipaikoissa. Kertomukset idoleiden konkreettisesta tuhosta ja sitä kautta kristillisyyden voitosta olivat ristin isku suoraan traditionaalisia kultteja kannattaneiden palleaan. In hoc signo ja niin edelleen: ei palvottavaa patsasta, ei jumalten voimaa. Tässä suhteessa paikkoihin ainakin opin tasolla sitoutumaton kristillisyys oli ylivertainen. Käytänne, kuten erilaiset pyhimysten reliikit ja muut taikakalut puhumattakaan Pyhän maan pyhiinvaelluksista, tietysti on eri asia. Mutta ainakin oppiteorian tasolla joustovaraa oli enemmän kuin vain temppelin sijainnin verran. ”Kristillinen pomerium” ulottuu kaupungin laidan sijasta yli kaiken maan.
Rooman varhaishistoriaan liittyvistä kertomuksista muistamme Romuluksen auraaman pyhän kaupunginrajan olleen oman veljen henkeä tärkeämpi. Merkillepantava samaan teemaan liittyvä tarina on Rooman historian kenties mielenkiintoisimman keisarin, Elagabaluksen (vallassa vuosina 218–222), kulttiin liittyvä. Elagabaluksen temppeli sijaitsi Palatiumilla, lähellä keisarillista palatsia. Rakennuksen rauniot ovat edelleen olemassa, ja valveutuneet roomanmatkaajat ja Forum Romanumin kävijät ehkä muistavat paikan. Elagabaluksen kultin idolina oli musta kivi, luultavasti meteoriitti, joka seurasi Elagabalusta Roomaan päätyen mainittuun temppeliin. Temppeliin sijoitettiin myös muita Rooman tärkeitä ja erittäin pyhiä kulttiesineitä ja -symboleita: mm. Vestan tuli, Palladion ja Salii-pappien kilvet. Näissä tai näiden kautta uskottiin jumalallisten voimien ilmentyvän. Lisäksi Elagabalus vaati, että temppelissä tulisi harjoittaa sekä kristinuskon että juutalaisuuden kulttia siten, että Elagabalin pappeus olisi kaikkien uskontojen harjoittamista. Tai näin ainakin kirjoitettiin. (Elagabaluksesta kertovat mm. antiikin historioitsijat Herodianos ja Dion Kassios.) Enemmän jumalia, siis nykyihmisen silmin enemmän temppeleitä ja kulttipatsaita, tarkoitti enemmän voimaa materiaalisessa maailmassa. Jos keisarikulttia ei lasketa, Makedonioksen ja Thalelaioksen kannattama uusi uskonto ei ollut spatiaalisesti näin rajoittunut. He omasivat tässä mielessä ylivertaisen selkänojan toiminnalleen, ja vanhoille jumalille oli varaa nauraa.
 |
| Oikeat laitteet, oikea soitto. |
Moderni ihminen helposti hymistelee moisille kertomuksille. ”Ei koske tieteellisen ajan ihmistä.” Ei täysin, mutta kuitenkin erilaisia onnenkaluja, jos ei nyt suoraan amuletteja, ja syvän ja jopa taianomaisen kiintymyksen kohteita kuitenkin omaamme itsekin. Joihinkin kristillisyyden haaroihin kuuluvat pyhää voimaa omaavat reliikit ovat jopa suoraa jatkumoa antiikista. Mutta osataan sitä muuallakin. Muusikkona ja kitaristina olen huomannut tietynmerkkisten kielisettien tuottavan parempaa sointia kuin toisten samanlaisten – vaikka nailonit samoista kalansiimatehtaista tulisivatkin –, tiettyjen lämmittely- ja soittorituaalien toimivan paremmin kuin toisten tai esimerkiksi tietyissä paikoissa soittamisen ja treenaamisen olevan hedelmällisempää kuin toisissa. Vahvistinlaitteet tai kitarapedaalit ne vasta aiheeseen liittyvätkin. Viikunapuut eivät repeydy juuriltaan, vaikka rutiineista poikkeaisikin, mutta toisilla asetuksilla soitto vain kulkee paremmin. Oikeat kitarat ja puulaadut, vahvistimet, efektit, plektrat, kynnet, näppäys- ja pikkauskulmat ja muut vastaavat. Tietyillä vermeillä voi melkein, runollisesti kuvaten, kokea jumalten voiman kuin Amakhioksen patsaissa konsanaan. Toisin kuin Makedonioksen ja Thalelaioksen opissa, hyvä soundi ei ole kaikkialla. Se ei ole uskon asia ja jokaisen saavutettavissa aina ja kaikkialla. Se on tietty setuppi, tietyt asetukset, tietty kitara, tietyt kielet, tietty se jokin juuri siinä omien silmien edessä. Ja oikea soitto. Temppelin ylläpidon lisäksi myös palvontameno täytyy suorittaa oikein. Vaikka viiniuhri puolivahingossa omaan kurkkuun alttarin sijasta valahtaisikin, ihan miten tahansa ei jumalia voi palvoa. Musiikillista ortopraksiaa, oikein soittamista, täytyy ylläpitää loputtomin treenein: skaaloja, näppäystreenejä, otelautakäden spider-harjoituksia, metronomin tikitystä ja niin edelleen. Mutta kun lopulta täydellisen soundin kokee hetkellisesti saavuttavansa, oi sitä iloa. Oikeat kulttiesineet ja täydellisesti suoritettu rituaali niin jumalainen Ἀπόλλων (kreikkalaisten Apollon, roomalaisten Apollo) lyyra sylissään on tyytyväinen. Olymposlaisten antaessa hyväksyntänsä tekisi mieli melkein polvistua – tai ainakin nauraa.
Kommentit
Lähetä kommentti