Musiikin harmonia, modernit kitarat ja kilpikonnaluutut. Kvintin universaali olemus
Perussävelen päällä yhtä aikaa soivat kvintti ja oktaavi. Ei pelkästään jokaisen tiukkaan denimiin pukeutuvan otsatukkaisen thrash-rokkarin unelmasointu vaan myös laajemminkin konsonanssin ja dissonanssin erotteluun vahvasti perustuvan länsimaisen taidemusiikin ydintä. Hyvältähän tuollainen sointu länsimaiseen korvaan kuulostaa, erityisesti vielä hieman liian pitkäksi viritetyn kitarahihnan, leveän haara-asennon ja korkeaoktaavisen "Yeah!"-huudon kera. Jokaisen aloittelevan rokkistaran ensimmäinen ja melkein jokaiselle lopulta myös se rakkain sointu. Korvaa miellyttävä todellakin! Mutta miksi ja miten? Miksi juuri tämä eikä esimerkiksi vaikkapa vino pino suuria sekunteja tai vaikkapa jotain mikrointervalleja? Pohdin tässä kirjoituksessa kitaristin kokemuksien näkökulmasta sitä, mikä kuulostaa ja miksi kuulostaa hyvältä. Teemana on soinnullisuus, ei suinkaan soinnillisuus, josta pedaalien, vahvistimien ja muiden efektien nimeen vannovat elektroniset kitaristit ovatkin jo esittäneet muutaman kirjastollisen verran mielipiteitä.
Korvansa tietoisesti kromaattiseksi kouluttaneilla jazz-entusiasteilla saattaisi tietysti olla asiaan huomauttamista, mutta en liene kovin hakoteillä, jos sanon, että moinen alussa mainittu sointu on itseni lisäksi suurelle osalle länsimaista yleisöä hyvän tai ainakin helpon, yhteensoivan ja jännitteettömän kuuloinen. Levollinen ja lempeä. Upea ja uljas. Soivan äänen fysikaalisille ominaisuuksille perustuva vahva kivijalka. Metallican James Hetfieldin ja tuhannen muun rokkarin tärkein sävellystyökalu. Vieläpä Luonto itse preferoi tätä, sillä oktaavi ja kvintti (tässä järjestyksessä) ovat perusäänen jälkeen yläsävelsarjan ensimmäiset äänet.
On huomattava, että tämä ei tarkoita moisen hyvän kuuloisena pitämistä kaikissa kulttuureissa. Oppiminen ja kokemus lopulta päättävät sen, mikä kuulostaa hyvältä, mikä myy, millä saa suurimman suosion sademetsän leirinuotioilla, eurooppalaisissa klasarikonserttisaleissa tai newyorkilaisilla jazzklubeilla. Toisin sanoen: kulttuuri määrittää esteettisen ulottuvuuden. Innokkaimmat konstruktivistit ovat jopa väittäneet, että kulttuurin rajat ovat melkeinpä mielivaltaiset. Puhe musiikin universaaleista muodoista tai joistain aidoista ytimistä olisi mieletöntä, koska näitähän ei olisi olemassa! Muu puhe olisi pahimmillaan muita kulttuureita vähättelevää kolonialismia tai ainakin harhaista eurosentrismiä, koska mittapuuna tietysti on länsimainen traditio bacheineen ja sonaattimuotoineen. Tai ainakaan ei olisi mitään eurooppalaisten löytämää musiikin kieltä, joka olisi objektiivinen ja reilu mittapuu tai verranto kaikille muille musiikkikulttuureille. Näin siis, jos kaikki tuntuu diskursiiviselta. Itse ajattelen, että moinen ei pidä täysin paikkaansa, sillä jotain mittapuita on olemassa soinnullisessakin mielessä. Niitä käsittelen kohta. Tarkoitus ei ole karata Impivaaran juurelle isoisän sysikojuun maailmaa piiloon kuuntelemaan turvallisia kakkosvitosia ja dominantti-toonika-loppukadensseja. Tarkoitus on lyhyesti pohtia musiikissa ja tarkemmin soivissa sävelissä ja näiden suhteissa olevia sisäänrakennettuja ja muuttumattomia piirteitä. Mikä ja miten "kuulostaa hyvältä" on kulttuurisidonnainen seikka. Ihmislaji on siitä kekseliäs, että kulttuurit muovautuvat huikealla tavalla mitä erilaisimpiin suuntiin. Tämä pätee myös musiikkiin. Hyvä näin, mutta sen lisäksi on syytä pohtia soivan sävelen fyysisiä ominaisuuksia. Sellaisia, jotka eivät muutu. Kulttuurisidonnaisuutta tai sen puutetta pohtiakseni käytän vertailukohtana historiaa, mennyttä aikaa, aikaa ennen länsimaisen musiikinteorian syntyä.
Muinaiset siis rämpyttelivät kielisoittimia. Niissä soivat kielen ominaisuudet nousevat helposti esille, kirjaimellisesti käsin kosketeltaviksi ja nopeasti mitattaviksi. Myös moni nykyihminen osaa verrata kielisoittimia omaan kokemusmaailmaansa ainakin nähdyn ja kuullun verran, sen verran keskeisessä asemassa kitara globaalissa länsimaisessa kulttuurissamme on. Kaikki eivät ole soittaneet kitaraa, mutta kaikki tuntevat rockbändin käsitteen. Se, mikä tässä kohdin kiinnostaa, on soivan kielen yläsävelsarja, perustaajuutta korkeammat osasävelet, joita jokaisessa soivassa sävelessä on sisäänrakentuneena. Yläsävelsarja tarkoittaa äänen perustaajuuden monikertoja, jotka sisältyvät soivaan ääneen. Soivassa kielessä ei suinkaan siis kuulu vain perusääni vaan myös sen moninaiset kerrannaiset. Soivan kielen alin ääni, perussävel, alin "osaäänes" tai millä nimellä ikinä tätä alinta ääntä ikinä halutaankaan nimittää, on se sävelkorkeus, jonka korva rekisteröi ja aistii. Alimman osaääneksen kanssa yhtä aikaa soivat yläsävelet muodostavat kokonaissoinnin, joka jokaisella soittimella on yksilöllinen. Harjaantunut korva osaa erottaa näitä päällä olevia sointeja. Toisella soittimella sarjassa painottuvat enemmän toiset sävelet, toisella soittimella toiset. Soittimen yksilölliset puuainekset resonoivat ja reagoivat eri tavoin. Useamman tuhannen euron arvoinen huolella käsintehty kitara soi eri tavalla kuin vanerikantinen sarjatuotantoverrokki. Kielisetin vaihtokin vaikuttaa kuten myös kielten materiaali. Klassisen kitaran hiilikuitusekoitetta sisältävät kielet soivat yläsävelsarjansa suhteen eri tavalla kuin perinteisemmät nailonit. Tämä kaikki liittyy myös siihen kuuluisaan "soundiin", josta kitaristit jaksavat jauhaa loputtomiin. Tietysti on huomattava, että soittimen itsensä lisäksi myös näppäystavat- ja kulmat, kitaristikynsien viilaus ja viimeistely, plektran muodot ja materiaalit, kaikinpuolinen tulkinta, soittajan lavapreesens ja moni muu lisä vaikuttavat ja ovat osa tätä mainittua soundia. Sähkökitarapuolella on sitten myös elektroniikan ulottuvuus. Tällaiseen soinnillisuuteen en kuitenkaan enempää pureudu.
Hertsiluvut voi helposti tarkistaa vaikkapa älypuhelimen sovelluskaupasta ladattavalla virittimellä. Mitä tähän kaksi kertaa korkeampana soivaan ääneen tulee, muusikot puhuisivat oktaavista. Solmukohtia kieleltä löytyy periaatteessa rajattomasti, joskaan kaikki solmukohdat eivät ole käyttökelpoisia. Oktaavi soi helpoimmin, ja käytännössä akustisella kitaralla käyttökelpoisia ovat jakosuhteeseen 1:5 asti kuuluvat yläsävelet (nämä enää lähinnä bassokieliltä). Mitä oktaaviin tulee, kokeile itse jos et usko: kosketa sormenpäällä tätä kielen puolivälissä olevaa solmukohtaa ja näppää toisen käden sormella jommaltakummalta puolelta kieli soimaan. Kitarapedagogin pikavinkki solmukohtien testaamiseen: 1) Kosketa kieltä päältä, älä paina alaspäin. Paras kosketuskohta on sormen ylimmän nivelen alapuolen pehmeä sormenjälkiosa; 2) Näppää toisella kädellä kieli soimaan; 3) Nosta kieltä koskettanut sormi. Edelleen Sherlock-termiin viitatakseni, varmasti muinaisetkin esihistorialliset lampaansuolikieliluutuilla rämpytelleet trubaduurit yhtä lailla moisia kokeilivat. Eikä tämä rajoitu vain oktaaviin, vaan koko soivan kielen alueelta löydettäviin yläsäveliin.
Seuraava yläsävel löytyykin kielen jakosuhteesta 1:3 (tai 2:3), ja se sijaitsee modernin kitaran seitsemännen nauhan kohdalta. Jos mitataan kolmasosaa toisesta suunnasta kieltä, vastaava jakopiste löytyy nauhalta 19. Muusikot puhuisivat oktaavi+kvintistä, tai ihan vain kvintistä, kuten opetuksessani olen monesti yksinkertaistanut. En tiedä mistä tuhansien vuosien takaiset esihistoriallisen ajan näppäilijät puhuivat, mutta varmasti he tunsivat tuon sävelen ja sen suhteen vapaana soivaan kieleen. Niin helposti se löytyy, kun aikansa kielisoitinta on harrastanut ja hetken sillä improvisoinut. Seuraava yläsävel löytyy kielen jakosuhteesta 1:4 (tai 3:4), ja se sijaitsee kitaran viidennen nauhan kohdalla. Kyseessä on tuplaoktaavi. Jakosuhteesta 1:5 (tai 4:5) löytyy suuri terssi, toki paria oktaavia ylempää kuin vapaana soiva kieli. Ja niin edelleen.
Muodostuu siis tutulta kuulostavia intervalleja. Erilaiset soivat matemaattiset muodot ovat myös mielenkiintoisia. Kun otetaan klassinen suorakulmaisen kolmion koulumatematiikan kaavan (a² + b² = c²) ensimmäinen mahdollinen kokonaislukujen joukko (3² + 4² = 5²) ja verrataan sitä edellä mainittuihin jakosuhteisiin, huomataan jotain hyvin mielenkiintoista: kolmas sarjan sävel, jos lasketaan perusääni mukaan, on kvintti, neljäs tuplaoktaavi ja viides suuri terssi. Länsimainen traditionaalinen duurisointuhan se siinä, ja se sopii suorakulmaisen kolmion kaavaan aikakaudesta tai kulttuurista riippumatta! En väitä, että monikaan muusikko ennen muinoin, vähän vähemmän kauan aikaa sitten tai nykypäivänä tällaisia välttämättä ikinä olisi pohtinut tai pohtisi. Kuka muka Pythagorasta tai kolmioita miettii kauniille neidolle serenadia esittäessään? Tuskin moni, mutta oleellista ei nyt olekaan se. Oleellista on se, että tietyt sävelet ovat rakentuneita kielen, tai oikeastaan minkä tahansa värähtelyn, sointiin ja että jo muinaiset rämpyttelijät tämän huomasivat. Kielisoitinta rämpytellessä ja erilaisia ääniä kokeillessa esille nousee melkeinpä itsestään oktaavin lisäksi erityisesti kvintti. Tietysti jos tarkoitus on soittaa vastakarvaan kvinttiä välttäen, kuten vaikkapa länsimaisten musiikkioppilaitosten harmoniaoppitunneilla opetetaan sointuja rakentamaan, omit 5, on sekin osoitus kvintti-intervallin keskeisyydestä.
Joskus kuulee väitteitä musiikin soinnutuksen harmonioista täysin kulttuurisidonnaisina seikkoina. Kuitenkin yksittäisen soivan kielen yläsävelsarja (perusääni, oktaavi, kvintti, tuplaoktaavi, suuri terssi jne.) on matemaattiselta periaatteeltaan samanlainen riippumatta siitä onko soitin kahden naulan väliin pingotettu rautalanka, faaraoiden ajan kilpikonnaluuttu vai moderni klassinen kitara. Yllä mainitun kolmion lisäksi yläsävelsarjan numerosuhteista voi löytää hyvinkin mielenkiintoisia lukusuhteita, kokonaisia soivia matemaattisia sävelavaruuksia. Todellista sfäärien harmoniaa, kuten jo muinaiset tiesivät! Vaikea ainakaan heti uskoa, ettei soittimen äänen fyysisellä rakentumisella olisi mitään merkitystä harmoniatajuun, siis käsitykseen siitä milloin tai mitkä yhtäaikaisesti soivat sävelet kuulostavat miellyttävältä. Jo alkeellisimmilla kielisoittimilla rämpyttelemällä tietyt sävelten harmoniset osat nousevat esille.
Korvansa tietoisesti kromaattiseksi kouluttaneilla jazz-entusiasteilla saattaisi tietysti olla asiaan huomauttamista, mutta en liene kovin hakoteillä, jos sanon, että moinen alussa mainittu sointu on itseni lisäksi suurelle osalle länsimaista yleisöä hyvän tai ainakin helpon, yhteensoivan ja jännitteettömän kuuloinen. Levollinen ja lempeä. Upea ja uljas. Soivan äänen fysikaalisille ominaisuuksille perustuva vahva kivijalka. Metallican James Hetfieldin ja tuhannen muun rokkarin tärkein sävellystyökalu. Vieläpä Luonto itse preferoi tätä, sillä oktaavi ja kvintti (tässä järjestyksessä) ovat perusäänen jälkeen yläsävelsarjan ensimmäiset äänet.
On huomattava, että tämä ei tarkoita moisen hyvän kuuloisena pitämistä kaikissa kulttuureissa. Oppiminen ja kokemus lopulta päättävät sen, mikä kuulostaa hyvältä, mikä myy, millä saa suurimman suosion sademetsän leirinuotioilla, eurooppalaisissa klasarikonserttisaleissa tai newyorkilaisilla jazzklubeilla. Toisin sanoen: kulttuuri määrittää esteettisen ulottuvuuden. Innokkaimmat konstruktivistit ovat jopa väittäneet, että kulttuurin rajat ovat melkeinpä mielivaltaiset. Puhe musiikin universaaleista muodoista tai joistain aidoista ytimistä olisi mieletöntä, koska näitähän ei olisi olemassa! Muu puhe olisi pahimmillaan muita kulttuureita vähättelevää kolonialismia tai ainakin harhaista eurosentrismiä, koska mittapuuna tietysti on länsimainen traditio bacheineen ja sonaattimuotoineen. Tai ainakaan ei olisi mitään eurooppalaisten löytämää musiikin kieltä, joka olisi objektiivinen ja reilu mittapuu tai verranto kaikille muille musiikkikulttuureille. Näin siis, jos kaikki tuntuu diskursiiviselta. Itse ajattelen, että moinen ei pidä täysin paikkaansa, sillä jotain mittapuita on olemassa soinnullisessakin mielessä. Niitä käsittelen kohta. Tarkoitus ei ole karata Impivaaran juurelle isoisän sysikojuun maailmaa piiloon kuuntelemaan turvallisia kakkosvitosia ja dominantti-toonika-loppukadensseja. Tarkoitus on lyhyesti pohtia musiikissa ja tarkemmin soivissa sävelissä ja näiden suhteissa olevia sisäänrakennettuja ja muuttumattomia piirteitä. Mikä ja miten "kuulostaa hyvältä" on kulttuurisidonnainen seikka. Ihmislaji on siitä kekseliäs, että kulttuurit muovautuvat huikealla tavalla mitä erilaisimpiin suuntiin. Tämä pätee myös musiikkiin. Hyvä näin, mutta sen lisäksi on syytä pohtia soivan sävelen fyysisiä ominaisuuksia. Sellaisia, jotka eivät muutu. Kulttuurisidonnaisuutta tai sen puutetta pohtiakseni käytän vertailukohtana historiaa, mennyttä aikaa, aikaa ennen länsimaisen musiikinteorian syntyä.
JO MUINAISET KILPIKONNALUUTUT
Itselleni kitaristina soiva kieli on tuttu asia. Ja niin oli myös monille muinaisille. Jo varhaisimpien kulttuurien muusikot virittelivät itselleen erilaisiin kaikukoppiin mitä erilaisimpia kielisoittimia. Varhaisessa egyptiläisessä ikonografiassa kuvataan pitkäkaulaisia luuttuja. Kielet saatiin eläinten suolista. Toisaalla eräässä hyvin varhaisessa kirjallisessa lähteessä ensimmäiseltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua puhutaan lampaansuolikielisestä kilpikonnaluutusta, jonka ylijumala Zeus rakensi. Mainittakoon lisäksi tekstin kertovan, että mokomaa soiteltiin plektralla (πλῆκτρον, "plektron"). Luuttuja kuvataan myös muinaisissa mesopotamialaisissa sineteissä. Ja monissa muissa muinaisissa lähteissä. Internetajan kieltä lainatakseni: ei tarvitse olla "mikään Sherlock" ymmärtääkseen (eikä tarvitse hyödyntää puolen sivun mittaista alaviiteapparaattia saksalaisen historiankirjoituksen tyyliin), että luovaa ja taiteen estetiikkaa kaipaavaa Homo sapiensia soittaminen kiinnosti jo alusta alkaen.Muinaiset siis rämpyttelivät kielisoittimia. Niissä soivat kielen ominaisuudet nousevat helposti esille, kirjaimellisesti käsin kosketeltaviksi ja nopeasti mitattaviksi. Myös moni nykyihminen osaa verrata kielisoittimia omaan kokemusmaailmaansa ainakin nähdyn ja kuullun verran, sen verran keskeisessä asemassa kitara globaalissa länsimaisessa kulttuurissamme on. Kaikki eivät ole soittaneet kitaraa, mutta kaikki tuntevat rockbändin käsitteen. Se, mikä tässä kohdin kiinnostaa, on soivan kielen yläsävelsarja, perustaajuutta korkeammat osasävelet, joita jokaisessa soivassa sävelessä on sisäänrakentuneena. Yläsävelsarja tarkoittaa äänen perustaajuuden monikertoja, jotka sisältyvät soivaan ääneen. Soivassa kielessä ei suinkaan siis kuulu vain perusääni vaan myös sen moninaiset kerrannaiset. Soivan kielen alin ääni, perussävel, alin "osaäänes" tai millä nimellä ikinä tätä alinta ääntä ikinä halutaankaan nimittää, on se sävelkorkeus, jonka korva rekisteröi ja aistii. Alimman osaääneksen kanssa yhtä aikaa soivat yläsävelet muodostavat kokonaissoinnin, joka jokaisella soittimella on yksilöllinen. Harjaantunut korva osaa erottaa näitä päällä olevia sointeja. Toisella soittimella sarjassa painottuvat enemmän toiset sävelet, toisella soittimella toiset. Soittimen yksilölliset puuainekset resonoivat ja reagoivat eri tavoin. Useamman tuhannen euron arvoinen huolella käsintehty kitara soi eri tavalla kuin vanerikantinen sarjatuotantoverrokki. Kielisetin vaihtokin vaikuttaa kuten myös kielten materiaali. Klassisen kitaran hiilikuitusekoitetta sisältävät kielet soivat yläsävelsarjansa suhteen eri tavalla kuin perinteisemmät nailonit. Tämä kaikki liittyy myös siihen kuuluisaan "soundiin", josta kitaristit jaksavat jauhaa loputtomiin. Tietysti on huomattava, että soittimen itsensä lisäksi myös näppäystavat- ja kulmat, kitaristikynsien viilaus ja viimeistely, plektran muodot ja materiaalit, kaikinpuolinen tulkinta, soittajan lavapreesens ja moni muu lisä vaikuttavat ja ovat osa tätä mainittua soundia. Sähkökitarapuolella on sitten myös elektroniikan ulottuvuus. Tällaiseen soinnillisuuteen en kuitenkaan enempää pureudu.
YLÄSÄVELSARJAT
Standardiviritetyn kitaran A-kieli soi 110 hertsin taajuudella, ja kaikki sen värähtelevät monikerrat ovat hertseinä mitattuna yhtä kaukana toisistaan: 220 Hz, 330 Hz ja niin edelleen. Kitaralla näitä kerrannaisia pystytään erottelemaan kuuluviin kielen harmonisten solmukohtien avulla soittoteknisin keinoin, ja tässä yhteydessä tulisikin ehkä puhua myös luonnonsävelsarjasta. On huomautettava, että solmukohtien avulla löytyvät sävelet eivät jokainen täysin täsmää modernin ns. tasavireisen viritysjärjestelmän kanssa. Luonnonsävelien käyttö pohdinnassa ei kuitenkaan ole ongelma: juuri niihinhän kielisoittaja ajasta ja paikasta riippumatta ensimmäisenä törmää tyhjien kielten harmonisia ominaisuuksia kokeillessaan! Viritysjärjestelmien maailma on ylipäätäänkin kokonaan toinen keskustelu. Oli miten oli, kuten jokainen kitaran kanssa vähänkin enemmän rämpytellyt tietää, näitä mainittuja monikertoja hyödyntäen voi löytää uusia mielenkiintoisia säveliä, sointeja ja sointivärejä. Perussävel on sama kuin näpättävä kieli, ja ensimmäinen yläsävelen solmukohta löytyy tasan kielen puolivälistä. Kielen jakosuhde on 1:2, ja soiva sävel on kaksi kertaa pelkästään vapaana soivaa kieltä korkeampi. Lyhyesti periaate kiteyttäen: harmonisen solmukohdan avulla saadaan kieli värähtelemään juuri jakosuhteensa mittaisina pätkinä, ja näin muodostunut ääni on jakosuhteensa verran vapaana soivaa kieltä korkeampi. Esimerkiksi mainittu vapaa A-kieli soi puolivälin solmukohdasta hertseissä mitaten tuplasti korkeampana, kolmasosan solmukohdasta triplasti korkeampana, neljäsosan solmukohdasta neljä kertaa korkeampana. Loogista.Hertsiluvut voi helposti tarkistaa vaikkapa älypuhelimen sovelluskaupasta ladattavalla virittimellä. Mitä tähän kaksi kertaa korkeampana soivaan ääneen tulee, muusikot puhuisivat oktaavista. Solmukohtia kieleltä löytyy periaatteessa rajattomasti, joskaan kaikki solmukohdat eivät ole käyttökelpoisia. Oktaavi soi helpoimmin, ja käytännössä akustisella kitaralla käyttökelpoisia ovat jakosuhteeseen 1:5 asti kuuluvat yläsävelet (nämä enää lähinnä bassokieliltä). Mitä oktaaviin tulee, kokeile itse jos et usko: kosketa sormenpäällä tätä kielen puolivälissä olevaa solmukohtaa ja näppää toisen käden sormella jommaltakummalta puolelta kieli soimaan. Kitarapedagogin pikavinkki solmukohtien testaamiseen: 1) Kosketa kieltä päältä, älä paina alaspäin. Paras kosketuskohta on sormen ylimmän nivelen alapuolen pehmeä sormenjälkiosa; 2) Näppää toisella kädellä kieli soimaan; 3) Nosta kieltä koskettanut sormi. Edelleen Sherlock-termiin viitatakseni, varmasti muinaisetkin esihistorialliset lampaansuolikieliluutuilla rämpytelleet trubaduurit yhtä lailla moisia kokeilivat. Eikä tämä rajoitu vain oktaaviin, vaan koko soivan kielen alueelta löydettäviin yläsäveliin.
Seuraava yläsävel löytyykin kielen jakosuhteesta 1:3 (tai 2:3), ja se sijaitsee modernin kitaran seitsemännen nauhan kohdalta. Jos mitataan kolmasosaa toisesta suunnasta kieltä, vastaava jakopiste löytyy nauhalta 19. Muusikot puhuisivat oktaavi+kvintistä, tai ihan vain kvintistä, kuten opetuksessani olen monesti yksinkertaistanut. En tiedä mistä tuhansien vuosien takaiset esihistoriallisen ajan näppäilijät puhuivat, mutta varmasti he tunsivat tuon sävelen ja sen suhteen vapaana soivaan kieleen. Niin helposti se löytyy, kun aikansa kielisoitinta on harrastanut ja hetken sillä improvisoinut. Seuraava yläsävel löytyy kielen jakosuhteesta 1:4 (tai 3:4), ja se sijaitsee kitaran viidennen nauhan kohdalla. Kyseessä on tuplaoktaavi. Jakosuhteesta 1:5 (tai 4:5) löytyy suuri terssi, toki paria oktaavia ylempää kuin vapaana soiva kieli. Ja niin edelleen.
Muodostuu siis tutulta kuulostavia intervalleja. Erilaiset soivat matemaattiset muodot ovat myös mielenkiintoisia. Kun otetaan klassinen suorakulmaisen kolmion koulumatematiikan kaavan (a² + b² = c²) ensimmäinen mahdollinen kokonaislukujen joukko (3² + 4² = 5²) ja verrataan sitä edellä mainittuihin jakosuhteisiin, huomataan jotain hyvin mielenkiintoista: kolmas sarjan sävel, jos lasketaan perusääni mukaan, on kvintti, neljäs tuplaoktaavi ja viides suuri terssi. Länsimainen traditionaalinen duurisointuhan se siinä, ja se sopii suorakulmaisen kolmion kaavaan aikakaudesta tai kulttuurista riippumatta! En väitä, että monikaan muusikko ennen muinoin, vähän vähemmän kauan aikaa sitten tai nykypäivänä tällaisia välttämättä ikinä olisi pohtinut tai pohtisi. Kuka muka Pythagorasta tai kolmioita miettii kauniille neidolle serenadia esittäessään? Tuskin moni, mutta oleellista ei nyt olekaan se. Oleellista on se, että tietyt sävelet ovat rakentuneita kielen, tai oikeastaan minkä tahansa värähtelyn, sointiin ja että jo muinaiset rämpyttelijät tämän huomasivat. Kielisoitinta rämpytellessä ja erilaisia ääniä kokeillessa esille nousee melkeinpä itsestään oktaavin lisäksi erityisesti kvintti. Tietysti jos tarkoitus on soittaa vastakarvaan kvinttiä välttäen, kuten vaikkapa länsimaisten musiikkioppilaitosten harmoniaoppitunneilla opetetaan sointuja rakentamaan, omit 5, on sekin osoitus kvintti-intervallin keskeisyydestä.
Joskus kuulee väitteitä musiikin soinnutuksen harmonioista täysin kulttuurisidonnaisina seikkoina. Kuitenkin yksittäisen soivan kielen yläsävelsarja (perusääni, oktaavi, kvintti, tuplaoktaavi, suuri terssi jne.) on matemaattiselta periaatteeltaan samanlainen riippumatta siitä onko soitin kahden naulan väliin pingotettu rautalanka, faaraoiden ajan kilpikonnaluuttu vai moderni klassinen kitara. Yllä mainitun kolmion lisäksi yläsävelsarjan numerosuhteista voi löytää hyvinkin mielenkiintoisia lukusuhteita, kokonaisia soivia matemaattisia sävelavaruuksia. Todellista sfäärien harmoniaa, kuten jo muinaiset tiesivät! Vaikea ainakaan heti uskoa, ettei soittimen äänen fyysisellä rakentumisella olisi mitään merkitystä harmoniatajuun, siis käsitykseen siitä milloin tai mitkä yhtäaikaisesti soivat sävelet kuulostavat miellyttävältä. Jo alkeellisimmilla kielisoittimilla rämpyttelemällä tietyt sävelten harmoniset osat nousevat esille.
 |
| Robinson, Thomas: The Schoole of Musicke. Lontoo, 1603. ”... kvintti (kaikkein täydellisin konsonanssi kaikessa musiikissa, se on kaiken sopusoinnun syvin olemus) edustaa kaikkein täydellisimmän numeron viisi täydellisyyttä, se on täydellinen sovitus Jumalan ja ihmisten välillä...” |
Kommentit
Lähetä kommentti