Rakkaudesta, historiasta, musiikista ja Thomas Whythornen urasta soitonopettajana

Rakkaus on iänikuinen teema, varmastikin jopa ihmislajia vanhempi. Aiheena valtavan suuri ja moniulotteinen. Tematiikka sinänsä onkin hyvin laaja ja maailmaasyleilevä, eikä asiaa välttämättä lainkaan tarkenna se, että esimerkiksi suomen kielessä rakkaus-termi ei itsessään erota agape-tyyppistä rakkautta eros-tyyppisestä. Termillä voidaankin viitata monenlaisiin tuntemuksiin.

Omassa työssäni musiikin ja musiikinhistorian parissa olen törmännyt asiaan soittoniekkojen monenmoisten edesottamusten ja niistä kirjoitettujen kertomusten kautta. Ns. rock'n'roll-elämäntyyliin liittyvät tarinat ovat varmasti tuttuja monille. Tähän diskurssiin liittyvät kiinteästi enemmän tai vähemmän liioitellut kertomukset vastakkaisen sukupuolen liehakoinnista. Kitaristin siinä-ja-siinä bändissä kerrotaan kellistäneen niin-ja-niin monta naista. Tai laulajan. Tai entäpä se-ja-se basisti, jonka rakkaustoimista ei julkea tarkemmin edes mainita? Kunnon rockmusiikki kuuleman mukaan herättääkin kuulijassa sellaisia tunnetiloja, että on suorastaan pakko aloittaa tai lopettaa elämää. Ainakin tematiikkaan liittyvät puheet ovat usein kuin räyhkeän röyhkeällä kukkopojalla konsanaan. Mutta yhteys rakkauden ja musisoinnin välillä ei todellakaan ole vain 1900-luvun rokkareiden keksintö.

Osasivat ne 1600-luvun luutistitkin, ja tältä osin varsin ylevä tyylinäyte:

"Avioliiton hyödyistä: monenko poikamiehen tai naimattoman neidon on nähty etenevän avioliittoon asti, kun toisessa ei ole katsottu ulkonäköä tai rikkautta, vaan sen sijaan luutun kaunis melodia on ollut se, joka on vetänyt luokseen. Jotkut uskovat, että heillä, jotka pystyvät yhdistämään itsensä avioliitolla tämän harvinaislaatuisen lahjan [l. luutunsoittamisen taidon] omaavaan henkilöön, on maanpäällinen enkeli omanaan." (Vapaasti kääntäen, Burwell Lute Tutor, 1660–1672.)

Tai esimerkiksi eräät 1300-luvun munkit, joita kuvaillaan hieman karkeammin:

"He [munkit] mokomat syyllistyvät [pyhien päivien vapaahetkinään] turhanpäiväiseen lauleskeluun ja hoilaamiseen (veyn songis and knackynge), harpunsoittoon, kitarointiin (gyternynge) ja tanssimiseen sekä muihin turhiin leikkeihin vain saadakseen nuorten neitosten likaista rakkautta (stynkyng loue)." (Vapaasti kääntäen, saarna lollardeilta, n. 1380–1390.)

Musiikki oli myös keino voittaa ujous ja lähestyä mielitiettyä kosinta mielessä. Englantilainen soitonopettaja ja säveltäjä Thomas Whythorne kirjoittaa omasta nuoruudestaan 1500-luvulla:

"Minä toivoin pääseväni naimisiin, tähän pyhään säätyyn. [...] Tässä vaiheessa olin tehnyt pari tai kolmekin pientä laulua rakkaudesta [...] Niinpä minä lauloin usein sävelmiäni hänelle luutun tai virginaalin säestyksellä (I wold sing þem ten tẏms unto her on þe virᵹinals or liut). Ja tällä tavoin pääsin häntä ensimmäistä kertaa kosimaan: kun näin, että hän piti laulujeni kuuntelemisesta (how shee lẏked to heer þem), siirryin puhumaan tästä aiheesta huomatessani ajan ja paikan olevan sopivat [...]." (Vapaasti kääntäen, The Autobiography of Thomas Whythorne.)

Vastaavia kuvauksia on sieltä ja täältä, antiikista lähtien, ja on muistettava, että menneisyyden lähteitä on syytä lukea tietty kriittisyys mukana pitäen. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että musiikki on aina yhdistetty rakkauteen. Itse preferoin kyllä yllä kuvattua Burwellin oppaan tai luutun avulla kosimisen ylvästä tyyliä! Whythornen mielitietyn vanhemmat tosin eivät tainneet olla kovin suostuvaisia kosintaan. Mielitietyn isä kun oli lakimies ja Whythorne, no, muusikko. Ei siinä mitään, sillä musiikkihan kuului vapaisiin taiteisiin matematiikan, geometrian ja tähtitieteen rinnalla eikä Whythorne mikä tahansa rämpyttelijä ollut kaiken teoreettisen osaamisensa vuoksi. Tämän hän myös omaelämäkerrassaan monesti nostaa esille. Ylipäätään Whythorne oli hyvästä perheestä, mutta ei niin hyvästä, että olisi voinut vain heittäytyä oloneuvokseksi. Oli siis tehtävä työtä, Whythornen tapauksessa soitonopetusta rikkaiden aatelisten kotitalouksissa. Raha se on, joka puhuu, ja sen suhteen ei luutunsoitonopettajuus silloin tai nyt liene niitä parhaimpia vaihtoehtoja. Tietynlainen klassinen satujen ja tarinoiden asetelma, jossa kiellettyjä huulia ei saisi suudella mutta jossa moinen kuitenkin tapahtuu. Lopulta kaikki kuolevat tai sitten, jos kontekstina on Hollywood, elävät onnellisina lopun ikäänsä. Tosielämässä kuljetaan keskitietä, kuten lakimiehen tyttären kosinnassa. Ei rakkautta mutta ei kuolemaakaan. Elämä jatkuu ja sydänsurut surraan siinä samalla. Onnellista loppua ei rakkaudessa – silloin menneessäkään – ole aina olemassa. Sellainenkin lienee ajatonta.

Thomas Whythornen päiväkirjan molemmat versiot, sekä 1500-luvun englannin (phonetic spelling) että modernisoitu laitos.

Lakimiehen tytär ei suinkaan ollut Whythornen ainoa rakkaus. Whythorne pääsi soitonopettajana varsin lähelle oppilaitaan, monessakin mielessä. Hän opetti usean aatelisperheen lapsia, ja sitä kautta pääsi näkemään monenlaista elämää. Hän kuvaa omaelämäkerrassaan, miten niin talouden palvelustyttö kuin aatelisrouvakin alkaa elätellä toiveita jostain syvemmästäkin kuin bassoäänen pohjassapitämisestä seuraavan tahdin alkuun saakka. Löysipä Whythorne kerran kitarankieliensä (between þe strings of A Gittern) välistä rakkausviestin: "Sanat, joita laulat, saavat sydämeni pamppailemaan. Ne ovat saaneet minut valtaansa eikä minulla ole vastalääkettä. Toivon, että tietäisit mitä tunnen ja että et torjuisi minua. Tämä viesti on Thomas Whythornelle." (Vapaasti idea kääntäen alkuperäisestä: [W]urdz þat yee hạu rehersed, hath my hart oppressed, and kawzeth mee to dy, without remedy. But I wish yow did know my mẏnd, if yow wold not bee to mee unkẏnd. My mẏnd is, Đat W. shall hạu þis.)

Avioliittotoiveita elätellyt talouden palvelustyttö paljastui lopulta viestisyypääksi. Aatelisperheen lasten kotiopettajana toiminut Whythorne ei tainnut innostua ajatuksesta, eikä liioin isäntäväki. Piika saikin lähteä, kun sana lemmenvirittelyistä tai niiden yrityksistä levisi laajemmin kotiväen tietoon. Mutta missä vika, kun lempi ei leimahda? Eikö palvelustytön luonne miellyttänyt tai eivätkö kemiat muuten kohdanneet? Whythornen omaelämäkerta on siitä haastavaa luettavaa, että kirjoittaja pohdiskelee syntyjä syviä ja muiden aivoituksia aivan kuin modernin ajan ihminen. Tällaista lukiessa helposti unohtaa, että kirjoittaja kirjoittaa 1500-luvun ihmisen kontekstissa. Siis aikana, jolloin ei ollut oman aikamme käsitystä romanttisesta rakkaudesta ja ymmärrystä luokkarajojen historiallisuudesta. Whythorne näkee tärkeänä kerta toisensa jälkeen pohtia mahdollisuuksia puolison ja puolison mahdollisten lasten elatukseen ja elintason kohottamiseen. Kertoopa hän jopa puntaroineensa erään aatelisrouvan kanssa rakkauden motiiveja: joku katsoo enemmän rakkauden kohteen rahaa ja omaisuuksia, toiselle riittää pelkkä tulevan puolison päällä oleva paita. Ihanteellisen rehellistä ja analyyttistä pohdintaa, jossa Whythornen oma puoli kuitenkin paljastuu kyllä varsin nopeaan hänen pohtiessaan vuosimääräistä puntien tarvetta avioliittoon mahdollisesti johdatettavan lesken elintason ylläpitämisessä. Jos taas muistaa ajan kontekstin, ymmärtää sekä taloudellisen varovaisuuden että hierarkioiden rajat enemmän kuin hyvin. Ei hyvästä perheestä tullut luutun- ja kitaransoitonopettaja voi naida piikaa.

Raha ja arvoasemat maailmaa pyörittävät, se on selvä. Toinen on uskonto. Harlekiinikirjoista tuttu kuuma romanssikin – jos oman aikamme termejä voidaan käyttää – oli tarjolla. Edellä mainittu yksinäinen aatelisrouva intoutui niin paljon Whythornen läsnäolosta kotitaloudessaan ja kartanossaan, että siirrätti tämän makuuhuoneen sopivan lähelle omaa makuusoppeaan. Illan hämärtyessä rouvan olikin hyvä käydä vierailuilla soitonopettajansa makuuhuoneessa milloin minkäkin syyn varjolla. Whythorne kirjoittaa pelokkaana pohtineensa, millaisia palveluksia rouva häneltä soitonopetuksen lisäksi odottikaan. Tässä kohdin Whythorne käyttää teologis-moraalista argumenttia kieltäytyessään rakkauden hedelmästä tai edes sen ajattelemisesta. Liha kapinoi henkeä vastaan, mutta Whythorne pysyy lujana: Đow shalt not kommit adultrey. Đow shalt not kovet þi neyburz wẏf. Hän jatkaa muistelemista raamatullisista kertomuksista, miten Jumala onkaan rankaissut käskyjensä rikkojia. Pois se hänestä – aviovuodetta ei Whythorne tahraisi. Rouva oli Whythornelle hyvä ystävä, hänen oppilaansa äiti, mutta ei enempää. Whythorne kirjoittaakin muuan palvelijasta, jonka hän tiesi kyseisen rouvan suosioon moraalisesti epäpuhtoisella tavalla taannoin päässeen. Potkuthan siitä lopulta tälle palvelijalle tuli.

Oli miten oli, Whythorne maalaa itsestään varsin pohdiskelevan, älyllisen ja moraalisesti rehellisen kuvan. Hän ei kuitenkaan yritä olla pyhimys, vaan suoranaisesti kirjoittaa Venuksen ja Cupidon leikittelevän hänen ajatuksillaan, toisinaan jopa ahdistukseen saakka. Ajalle tyypillinen melankolia ei sentään häneen tartu. Freudilaisen sublimaatioteorian mukaisesti ajatukset purkautuvat paperille Whythornen kirjoittaessa teemaan sopivia värssyjä kerta toisensa jälkeen. Kun ei saa rakkautta, on luotava kulttuuria! Toisaalta asetelma voidaan kääntää toisinkin päin. Whythorne luo kulttuuria saadakseen rakkautta, aivan kuten tapahtuu nykymaailman rock’n’roll-kertomuksissakin. Esimerkiksi mielitietylle laulettu rakkauslaulu johtaa lopulta kosintaan, tosin huonoin tuloksin. 1900-luvun lopun ja sen jälkeisessä vapaan rakkauden maailmassa ei kosintoja saati vanhempien suostumuksia tarvita. Mutta 1500-luvulla elävä Whythorne muistaa moraalittomia ja jumalattomia ihmisiä kohtaavat raamatulliset rangaistukset. Tai ainakin hän muistuttaa lukijaa niistä. Moraalittomuuksiin (tai asioihin, joita Whythornen aikalaiset kokivat moraalittomina) ei saisi ryhtyä. Edelleen on muistettava kirjoittajan konteksti. Lisäksi on ymmärrettävä se, että kirjoittajalla on täysi oikeus omiin muistoihinsa ja niistä kertomiseen. Itse uskon, että monia Whythornen omien aikalaisten silmissä ei-ehkä-niin-kunniallisia ”keissejä” on jäänyt kirjaamatta. Siihen kirjoittajalla on täysi oikeus, kuten mainitsin. Lähteitä onkin syytä lukea tietty kriittisyys mukana pitäen. Ehkä tekstistä voidaan löytää tietynlainen rönsyinen ideaali?

Omaelämäkerta ei siihen asti yllä, mutta avioliittoon asti Whythorne kuitenkin lopulta pääsee. Kirkonkirjoista tiedämme Whythornen naineen myöhemmällä iällä Elizabeth-nimisen naisen. Lapsia ei liitosta tullut, sillä testamentissaan Whythorne antaa kaiken Elizabethille: I haue none other to geeue it unto. Tämä ei ehkä musiikin näkökulmasta sinänsä ole kiinnostavaa. Kiinnostavaa nimenomaan on taitavan soittajan ja musiikinopettajan (Whythorne soitti mm. luuttua, renessanssikitaraa ja virginaalia) pääsy niin ala- kuin yläluokkaisten makuukammareihin, salonkeihin ja kaikenkarvaisiin soittohuoneisiin. Osaava soittaja ja muutenkin sivistynyt herrasmies herätti kiinnostusta moneen suuntaan rakkauden tai ainakin siitä unelmoimisen saralla ja tästä Whythorne kirjoittaa omaelämäkerrassaan passim. Kenties ura perustui, lollardeja liioitellusti lainaten, turhanpäiväiseen lauleskeluun ja hoilailuun (veyn songis and knackynge). Tai kenties vähän vakavampiin sävelmiin. Mutta selvästi kieltenrämpyttely ja sen päälle lauleskelu ihmisiä suuresti kiinnosti – aivan kuten nykyäänkin. Mitä Whythorneen tulee, hänen kirjaamiensa kokemusten kautta avautuu ainutlaatuinen ikkuna renessanssiajan ihmisten ajatteluun. Rakkaus ja siihen liittyvä musisointi (tai toisinpäin) ei todellakaan ole oman aikamme ainutlaatuisuus.