Necessarie Observations

Mikä yhdistää nykypäivän klassista kitaristia ja myöhäisantiikin kristillisiä munkkeja (ainakin jos kirjoitettuihin lähteisiin on uskominen)? Mahdottomalta tuntuva vaatimus täydellisestä mielenhallinnasta ja jatkuvasta paremmin tekemisestä. Nykyään tietysti moinen pätee useaan suuntaan. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin siihen, mistä jotain tiedän, eli muusikon tuntoihin siitä, kun mikään ei riitä. Kukaan muusikko ei soita virheetöntä  allemandea  pelkällä lahjakkuudella. Joskus takavuosina tuntui, että klassisen kitaran ammattiopiskelu ja alaan liittyvä esiintyminen ovat ikuista harjoittelua ja suorittamista. Valmistuttuaan ei voi enää piiloutua opiskelijuuden taakse, joten rima ei suinkaan laskeudu alemmas elämän edetessä. Tavoite, siis kulloisenkin kappaleen mestarillis-tekninen haltuunotto, on hienosti horisontissa. Asiassa on tosin muuan ongelma. Horisontin määritelmään liittyy se, että mokoma etenee sitä mukaa kun sitä lähestyy. Tyytymättömyyden rantaviiva laaje...

Kirjoitan seuraavassa luovuudesta ja klassisesta musiikista, nimenomaan klassisen kitaratradition kautta. Kyseessä on napakka blogiteksti, joten pyrkimys ei ole analyyttiseen puolueettomuuteen vaan pikemminkin villiin pohdintaan. Kysymys luovuudesta on laaja eikä sitä tämän mittaisessa pohdinnassa voi mitenkään tyhjentävästi valottaa. Ehkä pimeässä huoneessa loistavan taskulampun kapean keilan tai ehkä vain muutaman välähdyksen verran? Väitän kuitenkin, että tässä kirjoituksessa oleva valokeila on hyvin mielenkiintoinen ja keskustelemisen arvoinen! Tietysti kärjistän, mutta terävä kärkikin on aina kiinni jossain tukevammassa. Siitäpä syystä kirjoittajan itsensäkin tunnistamat laajat yleistykset ja muutamat suoristukset jääköön tekstiin. Klassinen musiikki saattaa käsitteenä ja instituutiona tuntua hieman järkälemäiseltä ja liikahtamattomalta. Se näkee itsensä ajattomana (korostettakoon tähän väliin, miten musiikkihistorioitsija Richard Taruskin, ehkä kulmiaan kohotellen, huomaut...

Sanotaan, että kun tietää säännöt voi niitä rikkoa. Erityisesti tämä pätee musiikin esittämiseen. Vanhan luuttu- ja kitaramusiikin kohdalla ongelma kuitenkin on siinä, että emme aina tiedä näitä sääntöjä. Pieni ihminen ei voi teknisesti hallita kaikkia mahdollisia menneen ajan tekniikoita, keskiajan ristiretkeläisten linnunsulkaplektrasoitosta myöhäisbarokin moniääniseen näppäilymusiikkiin. Viritykset ovat erilaisia, nuotitukset vaihtelevat selkeän konstailemattomista italialaisesta ja ranskalaisesta tabulatuurista vaikeatulkintaiseen saksalaiseen. Varhaiset luuttu- ja kitaratabulatuurit ovat merkinnöiltään kovin vaihtelevia käytännössä ihan kaikesta lähtien. Monissa kappaleissa ei improvisaatiomerkintöjä ole ollenkaan, toisten tulkitsemiseen tarvitaan aputaulukkoa. Ajan saksan, englannin, espanjan ja ranskan sujuvasta lukutaidostakaan ei ole haittaa. Myös latinan ja antiikin tradition perusteet on hyvä tuntea. Moderneista vanhan musiikin kitarasovituksista koru- tai muut im...

Tapahtui Fryygiassa (nyk. keskisessä Turkissa) jossain vaiheessa 360-luvun alkupuolta: yön pimeyden turvin muuan Makedonios kumppaneineen ryntäsi vuosikymmeniä suljettuna olleeseen ja sittemmin uudelleen avattuun pakanatemppeliin murskaten kaikki palvonnan kohteena olleet patsaat. Provinssin kuvernööri Amakhios raivostui juuri avaamansa temppelin tuhosta. Niinpä syylliset otettiin kiinni. (Huom.: ”pakanatemppelistä” voidaan puhua kristityn Makedonioksen silmin katsottuna, mutta monelle muulle aikalaiselle kyseessä oli korkea-arvoisten jumalten temppeli. Termeistä on syytä olla tarkka.) Anteeksi he olisivat saaneet, jos olisivat uhranneet jumalille – kenties juuri niille, joiden idoleita he olivat vasaroineet. Tähän hurskaat miehet tietenkään eivät voineet suostua, ja lopputuloksena heitä kidutettiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lopulta heidät sidottiin ritilän päälle, alle sytytettiin suuri tuli. 400-luvun alkupuoliskolla kirjoittanut konstantinopolilainen kirkkohistori...

Kauas menneisyyteen teoksissaan katsova israelilainen historiantutkija Yuval Noah Harari on oivaltavasti pohtinut moniin uskontoihin liittyvää sielukäsitettä. Mistä sielu alkoi? Mistä se tuli? Tai ylipäätään mikä se on? Jos ihmisten Homo -suvun sapiens -haaran edustajilla sielu olisikin, oliko myös neandertalilaisilla? Entä denisovanihmisillä? Jos kuljemme evoluution sukupuuta tarpeeksi taaksepäin, kohtaamme varhaiset ihmisten ja apinoiden esi-isät ja -äidit: oliko heilläkin sielu? Jos ei, niin missä vaiheessa ja minkä mutaation kohdalla muinainen ei-vielä-nykyihminen muuttui sielun omaavaksi nykyihmiseksi? Olivatko kenties jotkut 100 000 vuotta sitten eläneet vanhemmat sieluttomia, mutta tarpeeksi monen geenin verran mutatoitunut lapsensa sielun omaava? Tai kasvoiko sielu samassa suhteessa elämänmuotojen kanssa? Alkumeren alkueliöillä olisi ollut kokoaan vastaava sielu. Jos oli, niin kuoliko Jeesus näidenkin sielujen pelastuksen puolesta? Miten Muhammedin sanoma pitäisi ymmärtää suht...

Miten aloittaa blogi? Mistä kirjoittaa ensimmäisenä? Esimerkiksi luutisti John Dowlandin (1562/63–1626) inhimillisemmästä puolesta. Ei ehkä mediaseksikkäin ja päivänpolttavin teema, mutta monella tavalla erittäin mielenkiintoinen ja kuitenkin ajankohtainenkin. Dowlandia – elämäänsä, musiikkiansa, historiaansa – olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Humanistien kirjoittamalla ajattelemisen metodia soveltaen olen hionut tätä tekstiä pidempäänkin. Näkökulma on historiatieteellisissä, tarkemmin elämäkerrallisissa, kysymyksissä. Pohtiessani Dowlandia historiatieteen kautta heräsi minulle musiikinopettajana ja klassisena kitaristina monia kysymyksiä. Miten nykyajan ihmisen tulisi ymmärtää Dowlandin musiikkia? Mitä esiintyvän taiteilijan tulisi ajatella? Miten Dowlandin musiikista tulisi kertoa yleisölle tai omille soitto-oppilaille? Riittävätkö sointuanalyysi ja aikakauden tyylinmukaisuuden noudattaminen? Entä kuulija? Eikö riitä, että vain kuuntelee ”hyviä biisejä”? Nämä kysymykset ovat ...