Necessarie Observations

Hyvä musiikki on hyväksi mielelle. Aiheesta ovat kirjoittaneet monet jo varhaisimmista ajoista lähtien. Aleksandrian piispa Athanasioksen (n. 298 – 373) kuvaus oikeanlaisesta musisoinnista ja sen vaikutuksista platonisesti järjestyneen sielun irrationaalisten osien liikkeiden (kr. páthos , pathē ) korjaamiseen on yksi kiehtovimmista: "Kun siis psalmeja lauletaan, ei tule laulaa vain suloisen musiikin itsensä vuoksi. Enemmänkin tulee heijastaa sisäistä sielun harmoniaa musiikin kautta. Harmoniassa kulkeva resitaatio on itsessään merkki rauhallisesta ja oikein järjestyneestä mielestä." Athanasios kuvaa musiikin heijastelevan esittäjänsä syvimpiä mielentiloja ja päinvastaisesti hyvän musiikin myös rauhoittavan levottoman mielen: "Vireessä olevat symbaalit, kitharat ja kymmenkieliset psalttarit" ovat tietysti merkki musiikin ulkoisesta puolesta, mutta "hän, joka musisoi oikein, virittää myös sielunsa, korjaa sen väärät rytmit". Sielun virittämisen ja...

Perussävelen päällä yhtä aikaa soivat kvintti ja oktaavi. Ei pelkästään jokaisen tiukkaan denimiin pukeutuvan otsatukkaisen thrash-rokkarin unelmasointu vaan myös laajemminkin konsonanssin ja dissonanssin erotteluun vahvasti perustuvan länsimaisen taidemusiikin ydintä. Hyvältähän tuollainen sointu länsimaiseen korvaan kuulostaa, erityisesti vielä hieman liian pitkäksi viritetyn kitarahihnan, leveän haara-asennon ja korkeaoktaavisen "Yeah!"-huudon kera. Jokaisen aloittelevan rokkistaran ensimmäinen ja melkein jokaiselle lopulta myös se rakkain sointu. Korvaa miellyttävä todellakin! Mutta miksi ja miten? Miksi juuri tämä eikä esimerkiksi vaikkapa vino pino suuria sekunteja tai vaikkapa jotain mikrointervalleja? Pohdin tässä kirjoituksessa kitaristin kokemuksien näkökulmasta sitä, mikä kuulostaa ja miksi kuulostaa hyvältä. Teemana on soinnullisuus , ei suinkaan soinnillisuus, josta pedaalien, vahvistimien ja muiden efektien nimeen vannovat elektroniset kitaristit ovatkin jo esi...

Mikä yhdistää nykypäivän klassista kitaristia ja myöhäisantiikin kristillisiä munkkeja (ainakin jos kirjoitettuihin lähteisiin on uskominen)? Mahdottomalta tuntuva vaatimus täydellisestä mielenhallinnasta ja jatkuvasta paremmin tekemisestä. Nykyään tietysti moinen pätee useaan suuntaan. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin siihen, mistä jotain tiedän, eli muusikon tuntoihin siitä, kun mikään ei riitä. Kukaan muusikko ei soita virheetöntä  allemandea  pelkällä lahjakkuudella. Joskus takavuosina tuntui, että klassisen kitaran ammattiopiskelu ja alaan liittyvä esiintyminen ovat ikuista harjoittelua ja suorittamista. Valmistuttuaan ei voi enää piiloutua opiskelijuuden taakse, joten rima ei suinkaan laskeudu alemmas elämän edetessä. Tavoite, siis kulloisenkin kappaleen mestarillis-tekninen haltuunotto, on hienosti horisontissa. Asiassa on tosin muuan ongelma. Horisontin määritelmään liittyy se, että mokoma etenee sitä mukaa kun sitä lähestyy. Tyytymättömyyden rantaviiva laaje...

Kirjoitan seuraavassa luovuudesta ja klassisesta musiikista, nimenomaan klassisen kitaratradition kautta. Kyseessä on napakka blogiteksti, joten pyrkimys ei ole analyyttiseen puolueettomuuteen vaan pikemminkin villiin pohdintaan. Kysymys luovuudesta on laaja eikä sitä tämän mittaisessa pohdinnassa voi mitenkään tyhjentävästi valottaa. Ehkä pimeässä huoneessa loistavan taskulampun kapean keilan tai ehkä vain muutaman välähdyksen verran? Väitän kuitenkin, että tässä kirjoituksessa oleva valokeila on hyvin mielenkiintoinen ja keskustelemisen arvoinen! Tietysti kärjistän, mutta terävä kärkikin on aina kiinni jossain tukevammassa. Siitäpä syystä kirjoittajan itsensäkin tunnistamat laajat yleistykset ja muutamat suoristukset jääköön tekstiin. Klassinen musiikki saattaa käsitteenä ja instituutiona tuntua hieman järkälemäiseltä ja liikahtamattomalta. Se näkee itsensä ajattomana (korostettakoon tähän väliin, miten musiikkihistorioitsija Richard Taruskin, ehkä kulmiaan kohotellen, huomaut...

Sanotaan, että kun tietää säännöt voi niitä rikkoa. Erityisesti tämä pätee musiikin esittämiseen. Vanhan luuttu- ja kitaramusiikin kohdalla ongelma kuitenkin on siinä, että emme aina tiedä näitä sääntöjä. Pieni ihminen ei voi teknisesti hallita kaikkia mahdollisia menneen ajan tekniikoita, keskiajan ristiretkeläisten linnunsulkaplektrasoitosta myöhäisbarokin moniääniseen näppäilymusiikkiin. Viritykset ovat erilaisia, nuotitukset vaihtelevat selkeän konstailemattomista italialaisesta ja ranskalaisesta tabulatuurista vaikeatulkintaiseen saksalaiseen. Varhaiset luuttu- ja kitaratabulatuurit ovat merkinnöiltään kovin vaihtelevia käytännössä ihan kaikesta lähtien. Monissa kappaleissa ei improvisaatiomerkintöjä ole ollenkaan, toisten tulkitsemiseen tarvitaan aputaulukkoa. Ajan saksan, englannin, espanjan ja ranskan sujuvasta lukutaidostakaan ei ole haittaa. Myös latinan ja antiikin tradition perusteet on hyvä tuntea. Moderneista vanhan musiikin kitarasovituksista koru- tai muut im...

Tapahtui Fryygiassa (nyk. keskisessä Turkissa) jossain vaiheessa 360-luvun alkupuolta: yön pimeyden turvin muuan Makedonios kumppaneineen ryntäsi vuosikymmeniä suljettuna olleeseen ja sittemmin uudelleen avattuun pakanatemppeliin murskaten kaikki palvonnan kohteena olleet patsaat. Provinssin kuvernööri Amakhios raivostui juuri avaamansa temppelin tuhosta. Niinpä syylliset otettiin kiinni. (Huom.: ”pakanatemppelistä” voidaan puhua kristityn Makedonioksen silmin katsottuna, mutta monelle muulle aikalaiselle kyseessä oli korkea-arvoisten jumalten temppeli. Termeistä on syytä olla tarkka.) Anteeksi he olisivat saaneet, jos olisivat uhranneet jumalille – kenties juuri niille, joiden idoleita he olivat vasaroineet. Tähän hurskaat miehet tietenkään eivät voineet suostua, ja lopputuloksena heitä kidutettiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lopulta heidät sidottiin ritilän päälle, alle sytytettiin suuri tuli. 400-luvun alkupuoliskolla kirjoittanut konstantinopolilainen kirkkohistori...